January 8, 2010 - Miika Sallinen

Aivopieruja Amerikasta

Otsoniterapian tutkimus eteni päättyneellä vuosikymmenellä merkittävästi. Vielä 1990-luvulla aiheesta ilmestyneet julkaisut koskivat pääasiassa eläin- ja laboratoriokokeita. Kliinisiä tutkimuksia alkoi ilmestyä varteenotettaviin tiedejulkaisuihin vuosituhannen alussa, ja nyt niitä on tullut jo kymmeniä. Tämä lienee tärkeimpänä syynä myös sille, että näkyvä kritiikki on vähentynyt huomattavasti. Otsoniterapiaa kuin ei enää voi leimata täydeksi hörhöilyksi – ei ainakaan, mikäli vaivautuu tutustumaan aiheesta tehtyihin tutkimuksiin.

Niinpä olinkin yllättynyt kun vuoden alussa tein haun PubMed-tietokannasta. Eteeni ilmestyi tohtori Barrie Cassilethin kirjoittama artikkeli happiterapioista Oncology-lehdessä.. Niissä hän teilaa niin vetyperoksidin kuin otsoni-autohemoterapiankin vaaralliseksi ja tehottomaksi puoskaroinniksi. Mielipiteitä saa toki esittää – suodaan se ilo toki Barriellekin. Olisi kuitenkin suotavaa, jos ne pystyttäisiin perustelemaan edes kutakuinkin asiallisesti ja rehellisesti. Sen sijaan Cassileth kirjoittaa tekstiä, jota ei-diplomaattisella kielellä kutsutaan niin sanotusti täydeksi paskan puhumiseksi. Ajattelinkin tässä ihan esimerkin omaisesti käydä tuon lyhyehkön artikkelin läpi aivan kokonaisuudessaan. Lukijan sopiikin ihmetellä, että miten noin paljon epärehellisyyttä on saatu mahtumaan noin lyhyeen artikkeliin. Aloitetaan ensimmäisestä kappaleesta. Selvyyden vuoksi suorat lainaukset Cassilethin artikkelista on kirjoitettu ruskealla kursiivilla.

Happiterapiat ovat tutkimattomia vaihtoehtohoitoja, joita suositellaan parannuskeinoksi syöpään, AIDS:iin ja muihin rappeuttaviin sairauksiin. Näitä ”terapioita” tarjotaan klinikoilla Meksikossa, Yhdysvalloissa ja Euroopassa. Sen suosijat väittävät, että useimmat taudit, kuten syöpä, aiheutuvat hapenpuutteesta ja että hapensaanti voi palauttaa terveyden tuhoamalla syöpäsolut, eliminoimalla taudinaiheuttajat, stimuloimalla aineenvaihduntaa ja tuottamalla hapettavaa ”myrkkyjen poistumista”. Ei ole olemassa tieteellistä todistusaineistoa näille väitteille.

Tähän kappaleeseen Cassileth ei saanut mahtumaan kohtuuttomasti valheita. Se, että hänen mukaansa hoitoja tarjotaan Meksikossa, Yhdysvalloissa ja Euroopassa, paljastaa hänen tietojensa vanhentuneen. Nykyään otsoniterapioita kun tutkitaan intensiivisesti myös erityisesti Latinalaisessa Amerikassa ja Kiinassa. Sen sijaan Yhdysvalloissa hoidot rajoittuvat lähinnä yksityisklinikoiden tarjontaan muutamissa osavaltioissa.

Väite, että useimmat taudit aiheutuisivat hapenpuutteesta, ei ole täysin perusteeton. Hapenpuute ei välttämättä ole taudin alkusyy, mutta luonnollisesti se myötävaikuttaa tautien etenemiseen ja heikentää paranemista. Syövän syntyä aiheuttavat mutaatiot DNA:ssa. Hapenpuute edesauttaa vapaiden radikaalien tuotantoa, jotka sitten saattavat aiheuttaa DNA-vaurioita. Lisäksi syöpäsolut menestyvät paremmin vähähappisessa ympäristössä, joten hapenpuute myötävaikuttaa myös syöpäsolujen kasvuun. Otsoni-autohemoterapian on havaittu lisäävän kasvainten happipitoisuutta (Clavo ym. 2004a) ja alustavien tulosten mukaan parantaneen potilaiden hoitoennustetta (Clavo ym. 2004b). Otsonin kyky tehostaa aineenvaihduntaa on niin ikään hyvin havainnollistettu niin eläinkokeissa (Shimizu & Shiratori 1999, Akioka ym. 2002) kuin ihmisilläkin (Viebahn ym. 1996). On tietenkin väärin väittää, että hapensaanti tuhoaisi kaikki syöpäsolut tai eliminoisi taudinaiheuttajat. Ihminen ei ole mikään uima-allas, joka voitaisiin desinfioida hapella tai sen reaktiivisilla happiyhdisteillä, kuten otsonilla tai vetyperoksidilla. Tällaista ei kuitenkaan kukaan varteenotettava otsonitutkija väitäkään. Tutkittu tosiasia kuitenkin on, että syöpäsolut ovat herkkiä otsonille ja vetyperoksidille.

En lähde tässä yhteydessä sen tarkemmin tarkastelemaan otsonista ja vetyperoksidista tehtyjä syöpätutkimuksia. Se olisi yksinkertaisesti mahdotonta tällaiseen kommentointiin. Kirjoitan aiheesta kirjaa, joka ilmestyy lähikuukausina. Mainittakoon kuitenkin, että kansioissani on tällä hetkellä 46 tutkimusartikkelia, joissa otsonia tai vetyperoksidia olisi käytetty menestyksellisesti erilaisten syöpäpotilaiden hoidossa. Eläinkokeista vastaavia artikkeleita löytyy ”vain” 15. Yhdeksässä tutkimusartikkelissa käsitellään laboratoriokokeita otsonin vaikutuksia syöpäsolujen tai kasvainten kasvun estäjänä. Varsinaisia katsausartikkeleita ja tieteellisiä kirjoja, joissa aihetta käsitellään, löytyy yhteensä vajaa kymmenkunta. Lisäksi on olemassa lukuisia otsoniterapiasta tehtyjä tutkimusartikkeleita, joissa jotka eivät varsinaisesti liity itse syöpään, vaan lähinnä syöpähoitojen sivuvaikutusten hoitoon ja ennaltaehkäisyyn. Viitteitä niin syöpähoitoihin kuin muihinkin tauteihin löytyy täältä. Se, että Cassileth väittää että. ” Ei ole olemassa tieteellistä todistusaineistoa näille väitteille” ei perustu tosiasioihin. Se voi periaatteessa olla tietämättömyyttä, mutta miksi ihmeessä noin tietämätön ihminen ylipäätään kirjoittaa aiheesta artikkelia? Todennäköisempää onkin, että tarkoituksena oli ainoastaan mustamaalata otsonia ja vetyperoksidia. Mikäli olemassa oleva todistusaineisto ei Cassilethia tyydytä, olisi se syytä vähintään mainita, ja mielellään perusteiden kanssa. Se, että siitä vaietaan täysin, antaa hyvän kuvan Barrie Cassilethin asenteellisuudesta.

Seuraava kappale:

Happiterapioihin kuuluu (1) vetyperoksiditerapia, joka sisältää laskimonsisäiset infuusiot, nielemisen, annostelun peräruiskeena tai vetyperoksidiliuoksen huuhteluna; (2) otsoniperäsuiskeet ja otsoni-autohemoterapian, jossa verta poistetaan käsitellään otsonilla ennen uudelleeninfusointia, sekä ”happipitoiset” vedet, pillerit ja liuokset.

Happiterapioiden käyttö on johtanut vakaviin haittavaikutuksiin ja useisiin kuolemiin.

Happiterapioita ei pidä sekoittaa niihin hoitoihin, joita yleisesti käytetään hengityselinsairauksissa.

Alku pitää pääosin paikkansa, joskin vetyperoksidin annostelu peräruiskeena on hyvin harvinaista. Tietääkseni aiheesta ei ole raportoitu lähes kolmeen vuosikymmeneen. Lisäksi suun kautta nautittavat vetyperoksidiliuokset, happivedet ja erilaiset ”happipillerit” ja –tipat ovat hoitoja, joista ei juuri tutkimuksia löydy. Se että nämä hoidot rinnastetaan yhteen tutkittujen otsoniterapiamuotojen kanssa, on melko ovela veto Cassilethilta. Näin hän antaa ymmärtää että kaikki hoidot olisivat vastaavia. Mitä tulee muutamiin harvoihin haittavaikutuksiin, niin tokihan niitä sattuu jos miljoonia ihmisiä hoidetaan mitä erilaisimmissa olosuhteissa. Se ei kuitenkaan tarkoita, että oikein suoritetuista hoidoista olisi vaaraa. Useat kuolemat ovat sitä vastoin täyttä valehtelua. Ne kuolemantapaukset, jotka Cassileth itse on löytänyt, eivät millään tavalla liity asialliseen otsoni- tai vetyperoksidihoitoon, kuten pian käsittelen. Myönnän silti että laskimonsisäisissä injektioissa on joskus käynyt kohtalokkaasti, mutta ainakaan Cassileth ei viittaa yhteenkään tällaiseen tapaukseen, ja siksi niillä ei hänen väitettään voi perustella. Lisäksi näitä epäonnisia tapauksia on sattunut lähinnä 1970-1980-luvuilla, ja hoitomuoto on nyttemmin kielletty monissa maissa. Nekään eivät siis liity millään tavalla moderniin otsoni- tai vetyperoksiditerapiaan.

HAITTAVAIKUTUKSET: Yleisiä (peräsuoleen johdettu vetyperoksidi): Useita tapauksia vetyperoksidin laukaisemia haavaisia paksusuolentulehduksia ja sepsistä on raportoitu.

Tässä Cassileth viittaa Shaw’n ym. artikkeliin, joka julkaistiin New England Journal of Medicine –lehdessä niinkin äskettäin kuin elokuussa 1967. Vetyperoksidi on tyypillinen desinfiointiaine, jolla puhdistetaan haavoja. Sitä myydään tähän tarkoitukseen apteekeissa 3 % vahvuisena ja sitä käytetään yleisesti myös suomalaisissa sairaaloissa. Paitsi haavojen puhdistuksessa, samaa vetyperoksidiliuosta käytetään puhdistusaineena myös tietyissä kirurgisissa toimenpiteissä. Tuossa artikkelissa oli tapauskertomus kolmen päivän ikäisestä pojasta, jolle jouduttiin tekemään suolistoleikkaus. Leikkauksen yhteydessä käytettiin puhdistusaineena 3 % vetyperoksidiliuosta, joka aiheutti vauvalle kohtalokkaan kaasuembolian ja vauva kuoli sairaalassa kaksi viikkoa myöhemmin. Lisäksi artikkelissa viitataan kolmeen muuhun tapaukseen, jossa vastaavissa kirurgisissa operaatioissa puhdistusaineena käytetty vetyperoksidi olisi aiheuttanut suolistoon kuolioita. Tutkijat tekivät lisäksi eläinkokeen, jossa he koiria käyttämällä totesivat tällaiset vauriot tavallisiksi.

Näillä tuloksilla ei voi perustella vetyperoksidihoitojen vaarallisuutta. Kyse ei ollut mistään peräruiskeesta, joissa pitoisuus on vain promilleluokkaa tuosta 3 % liuoksesta. Vetyperoksidin käyttöä peräruiskeena ei ole tutkittu, eikä minulla ole aiheesta tutkimusartikkeleita. Suomalainen Pekka Lahtinen (2000, s 43) (ilmeisesti amerikkalaiseen kirjallisuuteen perustuen) on maininnut, että vetyperoksidiperäruiskeeseen saadaan sopiva liuos sekoittamalla kaksi teelusikallista 3 % vetyperoksidia litraan vettä. Hän painottaa että: ”On tärkeää, että näitä määriä ei ylitetä, muuten seurauksena voi olla limakalvovaurioita ja verenvuotoja.” Se, että julkisessa sairaalassa suoritetut virheet puhdistusaineena käytetyn 3 % vetyperoksidin kanssa, ei todellakaan tarkoita, että huomattavasti laimeammalla seoksella suoritettu toimenpide olisi vaarallinen. Ja vaikka se olisikin vaarallinen, ei silläkään voisi perustella happiterapioiden vaarallisuutta. Peräruiskeet vetyperoksidilla ovat korkeintaan pieni kuriositeetti happiterapioiden joukossa, ja Suomessa niitä ei tiettävästi ole tehnyt kukaan. Miksi Cassileth yrittää perustella happihoitojen vaarallisuutta onnettomuuksilla, jotka aiheutuivat tuon ajan hyväksytyissä toimenpiteissä tapahtuneista onnettomuuksista yli 40 vuotta sitten ja menetelmillä, jotka tuskin etäisestikään muistuttavat edes yhtä ainoaa äärimmäisen harvinaista happihoitomuotoa?

On myös huomautettava, että Cassilethin siteeraama alkuperäisartikkelikaan ei anna luotettavaa kuvausta. Sen eläinkoeosiossa käytettiin koe-eläiminä koiria, joilla on ihmiseen verrattuna vain minimaalisesti katalaasientsyymiä veressä. Juuri katalaasi neutraloi vetyperoksidin haittavaikutuksia, ja siksi koirat ovat mahdollisimman kehnoja verrokkeja tämänkaltaisiin tutkimuksiin.

Tapauskertomus (laskimonsisäinen vetyperoksidi): 51-vuotias AIDS-potilas, jolle injektoitiin 35 % vetyperoksidia subklaviaanisella laskimokatetrilla aiheutti hemoglobiiniuriaa ja kuoleman kehittyneen munuaisten vajaatoiminnan ja lukuisten elektrolyyttien epätasapainon vuoksi.

Tämä tapaus julkaistiin Annals of Internal Medicine –lehdessä vuonna 1994 (Hirschtick ym. 1994), ja käsittelin sitä esimerkiksi kirjassani kymmenen vuotta myöhemmin (Sallinen 2004, 94). Suonensisäistä vetyperoksidia on tutkittu erityisesti Baylorin yliopistossa Dallasissa 1960-luvulla. Tuolloin käytettiin yleisesti 0,12-0,36 % vetyperoksidiliuosta. Myös 0,48 % liosta kokeiltiin, mutta sen havaittiin jo aiheuttavan emboleja niin lakimoissa kuin valtimoissakin (Mallams ym. 1965). Sittemmin esimerkiksi Charles H. Farr on Suositellut 0,03 % pitoisuutta, ja häntä pidetään nykyisen vetyperoksiditerapian yhtenä tärkeimmistä uranuurtajista (Ks. esim. Altman 1998, s. 55). Se, että joku idiootti meni injektoimaan 35 % -liuosta, ei todellakaan tarkoita, että oikein suoritettu hoito olisi vaarallista. Itse asiassa 35 % -liuoksen injektointi osoittaa sen verran järjetöntä toimintaa, ettei yksikään lääkäri edes vahingossa tee sellaista. Alkuperäisartikkelin mukaan injektion oli suorittanut potilas itse luettuaan vetyperoksidin hyödyistä, mutta tämän Cassileth jättää rehellisesti sanomatta. Yhtä rehellisesti hän jättää kertomatta niistä kymmenistä muista tutkimuksista, joissa järkevästi suoritetuilla vetyperoksidi-infuusioilla on saatu lupaavia tai suorastaan erinomaisia tuloksia. Ilmeisesti Cassileth siis tarkoittaa, että jos joku potilas onnettomuudekseen ottaa satakertaisen annoksen mitä tahansa lääkettä kohtalokkain seurauksin, lääke pitää välittömästi kieltää.

Mutta edellinen ei ollut edes pohjanoteeraus. Cassileth jatkaa huomionarvoisia tapauskertomuksiaan:

Tapauskertomus (suun kautta nautittu vetyperoksidi): 30-40 % vetyperoksidin nieleminen johti kolmeen kuolemaan ja verenkierron romahtamiseen.

Lisäksi kaksi aivoemboliatapausta on raportoitu sen jälkeen kun henkilö oli nauttinut 30-40 % vetyperoksidiliuosta.

Tässä tapauksessa Cassileth viittaa kolmeen artikkeliin, joista omista kansioista löytyi tällä hetkellä vain kaksi jälkimmäistä. Nekin kuvaavat hyvin, mistä näissä tapauksissa todella oli kysymys. Gibersonin ym. (1989) artikkelissa esitetään tapauskertomus 33-vuotiaasta naispuolisesta postinkantajasta. Hän oli toimittamassa lähetystä, johon kuului 600 ml pullo vahvaa 35 % vetyperoksidia. Naisen kaivaessa laukustaan vesipulloaan hän otti vahingossa kyseisen vetyperoksidipullon ja joi sitä kohtalaisen kulauksen. Tämä aiheutti pahoinvointia ja oksennusta. Iho muuttui sinertäväksi ja suusta tuli valkoista vaahtoa. En lähde yksityiskohtaisesti käsittelemään tapausta tarkemmin, mutta totean että nainen jäi henkiin. Sen sijaan kyseenalaista Cassilethin moraalin, kun hän vertaa tällaista puhdasta onnettomuutta oikein suoritettuun vetyperoksidihoitoon. Periaatteessahan vetyperoksidia ei edes nautita suun kautta, joskin muutamat lähinnä maallikkoterapeutit ja journalistit ovat sellaistakin suositelleet. Esimerkkeinä mm. Pekka Lahtinen ja Ed McCabe. Esimerkiksi Lahtinen (2000, s. 38) on McCaben oppien mukaisesti suositellut laimentamaan maksimissaan 10 ml 6 % vetyperoksidia vesilasiin. Aloitusannos lähtee kuitenkin 0,5 millilitrasta, jota pitäisi nostaa vähän kerrassaan. Koska vetyperoksidi on hyvin pahanmakuista (tästä minulla on myös omakohtaista kokemusta), ei juuri kukaan viitsi nostaa annosteluaan maksimiin.  Yleensä liuoksen vetyperoksidipitoisuus jää alle 0,1 prosentin. Jopa laimean suun kautta nautitun vetyperoksidin turvallisuudesta on ollut kiistaa (ks. esim. Altman 1998, 56-58), mutta toisaalta yhdessäkään tieteellisessä raportissa ei ole ollut mainintaa sen aiheuttamista haitoista. Joka tapauksessa tällaisen laimean liuoksen nauttimisella ei ole mitään tekemistä Cassilethin kuvaaman onnettomuuden kanssa, jossa nainen joi täysin vahingossa 35 % vetyperoksidia.

Toinen Cassilethin esittämä tapaus on Shermanin ym. (1994) raportti 84-vuotiaasta miehestä. Kyseinen mies laimensi noin 30 ml 35 % vetyperoksidia vesilasilliseen. Hän oli kyllä kuullut että suun kautta nautitusta vetyperoksidista voisi olla terveyshyötyjä, mutta selvästikään mies ei tiennyt oikeita laimennussuhteita. Siksi tätäkin tapausta voidaan pitää ennemmin onnettomuutena kuin varsinaisena vetyperoksiditerapiana. Mies sai aivoinfarktin, joka aiheutui todennäköisesti vetyperoksidin synnyttämästä kaasuemboliasta. Myös hänenkin kunto silti koheni ja hän jäi henkiin. Koska tämäkin tapaus oli vääristä laimennuksista johtuva onnettomuus, ei silläkään voi todistaa yhtään mitään oikean vetyperoksiditerapian vaarallisuudesta.

Tähän mennessä Cassileth-parka on kyennyt kritisoimaan vasta vetyperoksidia onnettomin esimerkein. Barrie Cassilethin harmiksi otsonin liukoisuus veteen on niin pieni, ettei yliannostusta voi saada ja toisaalta esimerkiksi otsonigeneraattoritkaan eivät usein tee vaarallisia pitoisuuksia. Poikkeuksena on tietysti otsonin hengittäminen, mutta kun Cassileth jo artikkelin alussa mainitsi, ettei näitä hoitoja pidä sotkea hengitettynä annettavaan happihoitoon, ei tätäkään argumenttia oikein voi käyttää hyväksi. Vaan ei hätää, sillä ilmiömäisen taitavana tohtori Cassileth toki löytää kritisoitavaa myös otsoniterapiasta:

Tavallista (ihonalaiset otsoni-injektiot): Paikallista kipua, polttoa, punoitusta verenpurkaumaa, turvotusta ja hematoomaa.

Ensinnäkin sopii ihmetellä, että mikäli Cassilethin tarkoituksena on kritisoida otsoni-autohemoterapiaa ja ennen kaikkea sen käyttöä syöpähoidossa, niin miksi hän valitsee kritiikkinsä kohteeksi ihonalaiset injektiot? Entä pitävätkö hänen väitteensä edes paikkaansa. Hän perustelee niitä Franzinin ym. (1993) artikkelilla, jossa he hoitivat lähinnä selluliittia ihonalaisilla otsoni-injektioilla. Hoidot olivat muuten hyvin menestyksellisiä ja tulokset paljon parempia kuin Essaven-geeliä saaneella kontrolliryhmällä, mutta tällaisen vähäpätöisen yksityiskohdan Cassileth rehellisyydessään jättää toki mainitsematta. Olen muuten käsitellyt samaa tutkimusta aiemmin tuolla. Tutkimuksessahan potilaisiin injektoitiin ihonalaisia otsoni injektioita 5-10 ml kullakin injektiolla käyttäen maksimissaan 250 ml happi-otsoni-kaasuseosta. Tällöin kerrallaan voitiin suorittaa jopa 50 injektiota, mutta kaikissa tapauksissa kymmeniä. Useimmissa tapauksissa hoitoja annettiin kahdesti viikossa kuuden viikon ajan, ja otsoniryhmässä potilaita oli kaikkiaan 76 kappaletta. Näin ollen injektioita suoritettiin kaikkiaan useita tuhansia. Sivuvaikutuksista artikkelissa sanotaan sanatarkasti seuraavaa:

”Hoitojen suoritustekniikalla täytyi saada otsoni tarvittaviin paikkoihin. Siellä ilmeni lievää tai korkeintaan kohtalaista poltteen tunnetta, punoitusta ja hematoomaa injektiopaikoissa, ja potilaat tuomitsivat niiden merkityksen vähäiseksi, eivätkä ne johtaneet yhdenkään hoidon keskeytykseen” (Franzini ym. 1993).

Kaiken kaikkiaan kukin potilas sai siis satoja otsoni-injektioita ihon alle. Minä en tiedä sellaista injektiota, joka ei aiheuttaisi edes pientä kipua. Kun injektioita annetaan satoja, niistä vääjäämättä jokin osuu hermon läheisyyteen tai rikkoo verisuonia. Näin ollen kipu, polte, punoitus ja hematooma ovat vääjäämättömiä seurauksia tällaisista toimenpiteistä. Näin tapahtuu kaikissa injektiohoidoissa. Se, että injektioista aiheutunut haitta oli vähäistä, eikä johtanut yhdenkään potilaan hoitojen keskeytykseen, ei ollut Cassilethista mainitsemisen arvoinen asia. Näidenkään sivuvaikutusten syynä ei ollut otsoni, vaan juuri tiheästi annetut runsaat injektiot, mutta sekään ei Barrie Cassilethin mielestä ollut mainitsemisen arvoinen asia.

Hetkinen! Artikkelinsa loppuosassa Cassileth löytää jotain vaarallista myös otsoni-autohemoterapiasta:

Sellaisten veressä elävien virusten, kuten HIV:n ja C-hepatiitin tartunnoista on raportoitu, kun hoitoja on annettu saastuneilla autohemoterapialaitteilla.

Tässä Cassileth viittaa Daschnerin (1997) artikkeliin, jossa toden totta raportoitiin tällaisista infektioista. Itse asiassa tiedän pari muutakin artikkelia, joiden mukaan C-hepatiittia olisi levinnyt vastaavista laitteista, mutta antaa olla. Ei käsitellä niitä tässä sen enempää. Ei siksi, etteikö niissä esitetyt haitat olisi todellisia, vaan siksi, että haitat eivät liity itse otsoniin. Saastuneilla laitteilla voidaan levittää tauteja – olivat laitteet sitten huumeneuloja, dialyysilaitteita, tippapulloja, kanyyleita tai vaikkapa otsoni-autohemoterapialaitteita. Tällaiset riskit sisältyvät aina suonensisäisiin toimenpiteisiin. Tarkoittaako arvoisa tohtori Cassileth, että riskien vuoksi kaikki suonensisäiset toimenpiteet tulisi kieltää? Mikäli tästä ei ole kysymys, niin miksi hän kritisoi ainoastaan autohemoterapiassa sattuneita infektioita, kun vastaavia on dialyysilaitteiden osalta raportoitu jopa paljon enemmän. En suotta viittaa joka artikkeliin, mutta näkökulmaa antaakseni tein PubMed-tietokannassa haun hakusanoilla ”hepatitis, transmission and dialysis” ja tuloksia löytyi 818 kappaletta. Myönnettäköön, että hemodialyysi on otsoniterapiaa yleisempää maailmalla, mutta miksi sitä Cassileth ei kontaminaatioriskin vuoksi halua sitä kieltää?

Lääkkeiden yhteisvaikutukset: Happi voi pahentaa bleomysiinin keuhkomyrkyllisyyttä.

Uskomatonta! Jo alussa Cassileth totesi, ettei artikkelissa mainittuja happihoitoja pidä sekoittaa hengitettynä annettuun happeen. Koska hän ei ole löytänyt yhtäkään viitettä varsinaisen otsoniterapian tai vetyperoksidin yhteisvaikutuksista lääkkeiden kanssa, piti hänen luistaa periaatteestaan. Todettakoon siis, että hengitettynä aiheutettu happihoito vai aiheuttaa haittavaikutuksia Bleomysiini-syöpälääkkeen kanssa (Ingrassia ym. 1991). Mitä tekemistä tällä sitten on esimerkiksi otsoniterapioiden kanssa? Arvoisa Barrie Cassileth, kertoisitko minulle?

No niin. Nyt tämä pelkkiä aivopieruja sisältävä artikkeli on käyty läpi. Artikkelista on tehty myös abstrakti eli tiivistelmä, joka löytyy tärkeimmistä tietokannoista PubMed mukaan lukien. Suomeksi käännettynä abstrakti on seuraavanlainen:

Happiterapiat ovat kalliita, todistamattomia ja haitallisia vaihtoehtohoitoja joita suositellaan vakuuttavin keinoin hoitomuodoksi syöpään ja muihin tärkeisiin tauteihin. Niiden tukijat väittävät että pieni happimäärä sallii syöpäsolujen kehittymisen ja että happirikas ympäristö tuhoaa ne. Näillä väitteillä ei kuitenkaan ole perusteita. Lisäksi useita raportteja vakavista komplikaatioista ja turmista on raportoitu happiterapioiden käytöstä. Amerikan Syöpäyhdistys vaatii, etteivät syöpäpotilaat etsisi happihoitoja. Potilaita pitäisi neuvoa välttämään kyseenalaiset vaihtoehtohoidot ja informoida vaaroista, jotka liittyvät näihin terapioihin.

Oho! Nyt tässä Cassileth oli saanut happihoidot jo kalliiksi. Esimerkeissään hän käyttää runsaasti mm. vetyperoksidin eri käyttötapoja. Sopiva infuusioon valmistettava liuos voidaan valmistaa elintarvikelaatuisesta 35 % vetyperoksidista laimentamalla se 0,04 prosenttiseksi fysiologiseen suolaliuokseen. Tällaisen lääkkeen hintaa ei mitata euroissa vaan senteissä, joskin hoitokulut ovat toki asia erikseen. Useiden perinteisten syöpälääkkeiden kerta-annokset taas maksavat jopa tuhansia euroja, joten ihan tällaisella maisterinkin koulutuksella pystyn jo päättelemään, kumpi tulee halvemmaksi. Muuta kommenttia tuo tohtori Cassilethin artikkeli enää tuskin kaipaa.

Kiitokset

Kiitokset Oncology-lehden vierailevalle toimittajalle, arvostetulle nerolle ja filosofian tohtori Barrie Cassilethille provosoivasta kirjoituksesta. Kiitokset myös Oncology-lehdelle, joka suostui julkaisemaan tällaisen aivopieruartikkelin, joka viime kädessä vain osoittaa sen miten epätoivoisin keinoin näitä hoitoja vastustetaan.

Viitteet

Akioka, Kenichiro; Rinji Shiratori; Yoshiro Kaneko & Setsuro Ogawa, Mechanism of action of ozone in maintaining energy metabolism in hemorrhagic shock. Nihon University Journal of Medicine 44: 123-133, 2002. Abstract

Altman, Nathaniel, Oxygen Healing Therapies for Optimum Health & Vitality. Healing Arts Press, Rochester, Vermont 1998.

Cassileth, Barrie, Oxygen Therapies. Oncology 23(13): 1182, 2009. Abstract, Full text

Clavo, Bernardino; Juan L. Perez; Laura Lopez;  Gerardo Suarez; Marta Lloret; Victor Rodriguez; David Macias; Maite Santana; María A. Hernández; Roberto Martín-Oliva & Francisco Robaina, Ozone Therapy for Tumor Oxygenation: a Pilot Study. Evidence-based Complementary and Alternative Medicine 1: 93-98, 2004. Full text PDF

Clavo, Bernardino; Ana Ruiz; Marta Lloret; Laura López; Gerardo Suárez; David Macías; Victor Rodríguez; Maria A. Hernández; Roberto Martín-Oliva; Santiago Quintero; José M. Cuyas & Francisco Robaina, Adjuvant Ozonetherapy in Advanced Head and Neck Tumors: A Comparative Study. Evidence-based Complementary and Alternative Medicine 1(3): 321-325, 2004. Abstract, full text PDF

Daschner, F. D., Hepatitis C and Human Immunodeficiency Virus Infection Following Ozone Autohaemotherapy. European Journal of Clinical Microbiology and Infectious Diseases 16: 620, 1997. PubMed

Franzini, M.; A. Bignamini; P. Micheletti; L. Valdenassi; G. Agostini; P. Richelmi & F. Berte, Subcutaneous oxygen-ozone therapy in indurative hypodermatitis and in localised lipodystrophies: a clinical study of efficacy and tolerability. Acta Toxicologica et Therapeutica 14(4): 273-288, 1993.

Giberson, Thomas P.; Joseph D. Kern; D. W. Pettigrew III; Charles C. Eaves & John F. Hayes, Near-Fatal Hydrogen Peroxide Ingestion. Annals of Emergency Medicine 18(7): 778-779, 1989.

Hirschtick, Robert E. ; Susan E. Dysda & LoAnn C. Peterson, Death from an Unconventional Therapy for AIDS. Annals of Internal Medicine 120: 694, 1994.

Ingrassia, T. S.; J. H. Ryu; V. F. Trastek & E. C. Rosenow, Oxygen-exacerbated bleomycin pulmonary toxicity. Mayo Clinic Proceedings 66(2): 173-178, 1991.

Lahtinen, Pekka, Happi O₂: Uusi tapa hoitaa sairauksia. Suomen Happiterapia, Saarijärvi 2000.

Mallams, J. T.; G. A. Balla & J. W. Finney, Regional oxygenation and irradiation in the treatment of malignant tumors. Progress in Clinical Cancer 1: 137, 1965. PubMed

Sallinen, Miika, Otsoni- ja vetyperoksidihoidot: Tuntematonta lääketiedettä. A/S Trükk, Pärnu 2004.

Shaw, Anthony; Avram Cooperman & Julia Fusco, Gas Embolism Produced by Hydrogen Peroxide. New England Journal of medicine 277(5): 238-241, 1967.

Sherman, Scott J.; Leslie V. Boyer & William A. Sibley, Cerebral Infarction Immediately After Ingestion of Hydrogen Peroxide Solution. Stroke 25(5): 1065-1067, 1994.

Shimizu, Nobutaka & Rinji Shiratori, Effects of ozone administration on cerebral and hepatic tissue metabolism in hemorrhagic shock. Nihon University Journal of Medicine 41: 325-338, 1999. Abstract

Viebahn, R., Metabolic activation under ozone-therapy at low doses. Acta Toxicologica et Therapeutica 17(2/3): 87-100, 1996.