December 15, 2009 - Miika Sallinen

Voiko otsonikaasua injektoida suoraan suoneen?

Voiko otsonikaasua, tai oikeammin happi-otsoniseosta injektoida sellaisenaan suoneen? Päätin kirjoittaa tämän artikkelin pitkän harkinnan jälkeen. Aihe on nimittäin tunteita herättävä ja jakaa joidenkin ihmisten mielipiteitä. Kuulin hiljattain, että suomalainen lääkäri olisi innostunut injektoimaan otsonia suoraan suoneen. Niinkin kuulemma voi tehdä. Olen kuullut lisäksi yksittäistapauksista, jossa jotkut henkilöt ovat hankkineet generaattoreita omaan käyttöönsä ja tehneet tällaista hoitoa joko itse tai ystävänsä kanssa itsehoitona. Siis ihan Suomessa.

Mistä kyseisessä toimenpiteessä oikein on kysymys? Yksinkertaisesti siitä, että otsonigeneraattorista otetaan injektioruiskuun happi-otsoniseosta. Tämä kaasuseos injektoidaan ohuella neulalla hyvin hitaasti (yleensä kyynärtaipeen) laskimoon. Usein käytetään 10 ml ruiskua, jota injektoidaan mikrokuplina noin yksi millilitra minuutissa. Tarvittaessa ruisku täytetään uudelleen ja maksimaalisena annoksena pidetään 60 millilitraa, jonka injektoimiseen menee noin tunti. Ja sitten vastaus kysymykseen, voiko näin tehdä? Kyllä voi! Kaasuseos tehdään puhtaasta hapesta. Se liukenee niukkahappiseen laskimovereen paljon paremmin kuin esimerkiksi ilma. Kun injektio tehdään hyvin hitaasti mikrokuplina, käytännössä kaikki kaasu on liuennut ennen sen joutumista sydämeen. Mikäli näin ei ole käynyt, pienet mikrokuplat eivät kuitenkaan ole enää niin vaarallisia, että aiheuttaisivat emboliaa.

Toinen kysymys kuitenkin kuuluu: Kannattaako näin tehdä? Mielestäni ei missään tapauksessa. Menetelmä on turvallinen, mutta vain jos se suoritetaan täysin oikein. Liian nopea injektio aiheuttaa sen, etteivät kaasukuplat ehdi liueta vereen ennen niiden kulkeutumista sydämeen. Sydämestä ne kulkeutuvat keuhkoverenkiertoon ja aiheuttavat tukkeumia eli embolioita, jotka ovat hengenvaarallisia. Toisaalta jos injektioruiskuun menee vähänkin ilmaa, on hoito vielä vaarallisempaa, sillä ilman typpi ei liukene vereen juuri lainkaan. Näin ollen kohtalokkaiden embolioiden muodostuminen on lähes väistämätöntä.

Tietenkin tällaiset onnettomuuden edellyttävät huolimatonta toimintaa, ja siksi niitä tapahtuu vain harvoin. Tieteellisessä kirjallisuudessa on mainintoja muutamista tapauksista. Saksalainen M. T. Jakobs teki otsoniterapioista sattuneista onnettomuuksista väitöskirjan, joka ilmestyi vuonna 1980. Hän lähetti kyselyt 2815 terapeutille, joista 644 vastasi. He olivat tehneet yli 5,5 miljoonaa hoitotoimenpidettä kaikkiaan 385 000 potilaalle. Onnettomuuksia raportoitiin yli 300, mutta vain 40 niistä liittyi suoraan otsonin käyttöön. Niistä neljä johti potilaan kuolemaan. Suurin osa onnettomuuksista aiheutui suorista suonensisäisistä injektioista (Rilling & Viebahn 1987). On huomioitava, että vain vajaa neljännes terapeuteista vastasi. Oletettavasti juuri sellaiset, joilla onnettomuuksia on tapahtunut, jättävät herkemmin vastaamatta, ja siksi todellinen onnettomuuksien määrä ei liene näin alhainen. Joka tapauksessa jo näidenkin tietojen pohjalta Siegfried Rilling ja Renate Viebahn kirjassaan The Use of Ozone in Medicine painottavat että suorat suonensisäiset injektiot tulee korvata otsoni-autohemoterapialla, kuten saksalaisten otsoniterapeuttien kattojärjestö on ehdottanut. Bocci (2002, 175) mainitsee, että hoitomuoto on sittemmin lailla kielletty muutamissa Euroopan maissa, joskaan tätä lakia ei aina ole kunnioitettu.

Useat otsoniterapiajärjestötkin kielsivät suorat injektiot vuonna 1984. Tämän jälkeen onnettomuuksista ei juurikaan raportoitu, mutta valitettavasti ne eivät kokonaan ole loppuneet. Yhdessä lukuisista katsauksistaan, professori Velio Bocci (1999) mainitsee että Italiassa on raportoitu kaksi kuolemantapausta vuosina 1997 ja 1998, mutta hänkin toteaa, että kuolemantapausten kokonaismäärä on epäselvä. Saksasta raportoitiin vielä vuonna 1987 tapauskertomus (Hildebrand 1987) naisesta, joka käytyään otsoniterapeutilla kuoli melko pian keuhkoemboliaan. Kuolemansyy oli aluksi epäselvä, mutta kun naisen aviomies kertoi naiselle annetun otsoni-injektioita, tehtiin tarkempi tarkastus. Vaikka hoitava terapeutti  kiisti kaiken, kuolema paljastui suurella todennäköisyydellä otsoni-injektioiden aiheuttamaksi. Kyseessä oli kuitenkin rintalasta alueelle suoritetut injektiot (miksi ihmeessä?), eikä varsinaisesti laskimoon tarkoitettu injektio. Suoneen kaasua oli joka tapauksessa mennyt, ja potilas oli kuollut. Tässä tapauksessa asia selvisi aivan sattumalta, ja vastaavia tapauksia voi olla useampia. Koska tiedän, että Suomessakin on toiminut otsoniterapeutteja, joilla on injektiokelpoista otsonia tuottavat laitteet sekä runsaasti intoa, muttei tietotaitoa eikä valtuuksia näihin hoitoihin, olen luonnollisesti huolestunut.

Kieltojen vuoksi suorat injektiot ovat lähes kokonaan loppuneet niin Euroopasta kuin Pohjois-Amerikastakin. Yhdysvalloissa otsoniterapeutteihin kohdistuva vaino meni 1980-luvulla niin pitkälle, että monet lääkärit muuttivat Meksikoon, Jamaikalle ja Dominikaaniseen tasavaltaan jatkamaan näitä hoitoja. Meksikossa on sittemmin ryhdytty toimimaan kansainvälisten suositusten mukaisesti, mutta ainakin Jamaikalle ja Dominikaaniseen tasavaltaan jäi perinne suorista injektioista. Jälkimmäisen maan klinikoilla on tietojeni mukaan vieraillut myös suomalaisia, jotka mielellään levittäisivät hoitoa tännekin. Otsoniterapia ei kuitenkaan ole yleisesti hyväksytty hoitomuoto, ja monet sen vastustajat tarttuvat mielellään epäonnisiin yksittäistapauksiin. Siksi yksikin onnettomuus on ehdottomasti liikaa ja pahimmillaan se voi lopettaa koko hoitomuodon käytön Suomessa. Tämän vuoksi on erittäin perusteltua välttää riskialttiita toimenpiteitä ja suosia ehdottoman turvallisia hoitoja. Usein turvallisempana hoitona suositaan otsoni-autohemoterapiaa. Sen periaate on useimmille lukijoille varmasti tuttu, mutta kertaan vielä. Laajassa autohemoterapiassa potilaalta otetaan noin 200 ml verta, joka käsitellään antikoagulantilla. Sen jälkeen vereen johdetaan sama tilavuus (noin 200) happi-otsoniseosta. Veripulloa käännellään hellästi muutaman minuutin ajan, jolloin otsoni reagoi veren kanssa. Tämä otsonoitu veri infusoidaan takaisin kyynärtaipeen laskimoa pitkin. Tällaisessa hoidossa ei ole riskejä. Antikoagulantti estää verihyytymien muodostumisen, eikä kuplia synny, joen emboliariskiä ei ole.

Seuraavassa esitän muutamia lainauksia viime vuosina arvostetuissa tiedelehdissä julkaistuista katsauksista. Ei ole mitenkään tavatonta, että otsoniterapiaa mustamaalataan asiantuntemattomien skeptikoiden taholta. Nuo kirjoitukset eivät kuitenkaan ole lähtöisin skeptikoilta, vaan maailman tunnetuimmalta otsonitukijalta, Sienan yliopiston yleisen fysiologian emeritusprofessori Velio Boccilta. En pidä Boccia minään nöyränä tutkijana, vaan hän ilmaisee kärkevästi asioita, vaikka totuus voisi olla toinenkin. Kaikesta huolimatta hän on tunnetuin otsoniterapioita tutkinut henkilö, joka on saanut jo useita kymmeniä julkaisuja läpi arvostetuissa tieteellisissä julkaisuissa. Näin ollen jokainen, joka perehtyy tutkimaan otsoniterapioita lähtien alkuperäisjulkaisuista, törmää vääjäämättä Boccin katsauksiin. Hän on alan suuri auktoriteetti – halusivat sitä kaikki tai eivät.

image002Käännös: Huolimatta hitaasta ja kontrolloidusta annostelusta ja happi-otsoniseoksen liukoisuudesta ja absorptiokyvystä kapillaarisuoniin, sekä valtimonsisäinen että erityisesti laskimonsisäinen hoito voi olla kivulias ja altistaa keuhkoembolialle. (Bocci 1994)

image004

Käännös: Suorat valtimon- ja laskimonsisäiset injektiot: Käyttämällä erityisesti laskimonsisäistä reittiä, jopa 420 ml happi-otsoniseosta (pitoisuus 70 mg/l) on injektoitu päivittäin, hitaasti usean tunnin aikana, kahden viikon ajan. Tämä tekniikka on kielletty Euroopassa, mutta tietojeni mukaan sitä yhä käytetään Amerikassa pääasiassa terapeuttien keskuudessa, jotka eivät ole lääkäreitä. Se voi olla tappava tuottamalla keuhkoembolian, ja kaikesta huolimatta tuottaa vakavia sivuvaikutuksia ilman todistettua terapeuttista hyötyä. Sitä on käytetty pääasiassa AIDS-potilailla, jota perustellaan hullulla ajatuksella, että 66 % vedestä koostuva ihmiskeho voidaan puhdistaa samalla tavoin kuin juomavesi, josta virukset ja bakteerit on tapettu kuplittamalla se otsonilla. Ei ole olemassa tarpeeksi sanoja tämän toimenpiteen tuomitsemiseksi.

Valtimonsisäistä reittiä on käytetty injektoimalla hitaasti 20 ml happi-otsoniseosta (30 mg/l) reisivaltimoon pitkälle kehittyneiden alanraajojen iskemioiden hoidossa. Se ei ole niin vaarallinen kuin IV reitti, mutta sitäkään ei pitäisi käyttää, koska otsoni-autohemoterapia on paljon tehokkaampaa ja turvallisempaa. (Bocci 1996)

image010Käännös: Laskimonsisäistä reittiä käytettiin eniten ennen, ja se sisälsi hitaan injektion päivittäin jopa 420 ml happi-otsoniseosta kahden viikon ajan. Tämä tekniikka on kielletty vuodesta 1984, koska se aiheutti keuhkoemboliaa ja muita haitallisia vaikutuksia, ja tuotti kyseenalaista terapeuttista hyötyä. Perusteena tälle tekniikalle oli, että 66 % vedestä koostuva ihmiskeho, voidaan olettaa veden sterilisointilaitokseksi. (Bocci 1999)

image012Käännös: On valitettavaa, että jopa nykyään muutamat lääkärit ja luontaishoitajat ja muut, sen tosiasian vuoksi etteivät he voi suorittaa klassista autohemoterapiaa, mainostavat että suora suonensisäinen happi-otsoniseoksen injektio on ”ainoa tehokas keino”. Tämä kriittinen ongelma käsitellään, jotta voidaan selventää sen vaarat ja perusteiden järjettömyys. (Bocci ym. 2001)

image014Käännös: Ja mikä pahinta, muutamissa maissa – usein ilman mitään lääketieteellistä pätevyyttä – puoskarit jatkavat otsonin suoria laskimonsisäisiä injektioita, toimenpiteitä, jotka on kielletty Saksassa vuodesta 1984 lähtien koska niissä on keuhkoembolian ja kuolemanriski. (Bocci 2006)

image016Käännös: 1980-luvulla suora laskimonsisäinen happi-otsoniseoksen annostelu ihmisen immuunikatovirukselle (HIV) infektoituneille potilaille, siinä uskossa, että tuhoaisi viruksen, johti usein keuhkoemboliaan. Tämä johti otsoniterapian kieltoon useissa USA:n osavaltioissa. Lisäksi otsoniterapian virheellinen käyttö on edelleen myötävaikuttanut otsoniterapian mustamaalaamiseen. (Bocci 2007)

image018image020Käännös: Näyttääkin siltä, että Tri Payr oli ensimmäinen joka injektoi pienen tilavuuden happi-otsoniseosta suoraan ihmisen kyynärtaipeen laskimoon, kehittäen samalla toimenpiteen, joka 1980-luvulla puoskareiden omaksumana tuli niin vaaralliseksi että se piti kieltää. (Bocci ym. 2009)

Tässä on ainoastaan osa Boccin kirjoittamista katsauksista, joissa hän tuomitsee suorat laskimonsisäiset injektiot. Niitä on ilmestynyt noin kerran vuodessa vuodesta 1992 lähtien. Mitä kirjoituksiin tulee, Bocci on epäilemättä ollut kaikkein tuottoisin. Ajatuksissaan hän ei kuitenkaan ole yksin. Mainitsin jo saksalaisten otsoniterapiayhdistysten kielteisestä suhtautumisesta. Lisäksi esimerkiksi Venäjän otsoniterapiayhdistyksen puheenjohtaja professori Sergei Peretjagin tuomitsi kovin sanoin tällaiset toimenpiteet, kun mainitsin että niitä oli tehty Suomessa. Yhtä hysteerinen oli toinen venäläinen auktoriteetti professori Oleg Mashlennikov, joka niin ikään hämmästeli että tällaisia toimenpiteitä edes voidaan tehdä. Olen keskustellut aiheesta muutamien suomalaisten lääkäreiden kanssa. Osa heistä on antanut otsoniterapioita ja osa ei. Yleisesti ottaen heidän mielipiteensä on, että vaikka laki ei näitä toimia kielläkään, pelkän lääkärinetiikan pitäisi ne kieltää.

Muutamassa kohdassa Bocci syyllistyy mielestäni mutkien oikomiseen. Otsonin lääkinnällistä käyttöä ei USA:ssa ole lailla kielletty, mutta FDA on virallisesti julistanut otsonin myrkylliseksi kaasuksi ilman mitään lääkinnällisiä vaikutuksia. Tähän on epäilemättä vaikuttanut kaupalliset syyt ja julistus on tapahtunut jo vuonna 1976 – jo paljon ennen kuin HIV-epidemiasta edes tiedettiin mitään. Tätä julistusta on kuitenkin käytetty tekosyynä sille, että viranomaiset ovat voineet vainota otsoniterapeutteja ja takavarikoida heidän laitteitaan. Varmasti tätä vainoa on voitu perustella myös sillä, että otsoniterapeutit tekevät vaarallisia toimenpiteitä. Ovatko ne sitten usein johtaneet keuhkoemboliaan, kuten Bocci väittää, onkin sitten eri asia. Mistään alkuperäislähteestä en moiseen tietoon ole törmännyt, mutta onhan se täysin mahdollista ja jopa todennäköistä kun huomioi, miten paljon tällaisia toimenpiteitä USA:ssa aikanaan suoritettiin. Nykyään useat osavaltiot ovat tehneet poikkeuslakeja, jotka suojelevat vaihtoehtoisten hoitojen antajia – siis myös otsoniterapeutteja.

Se, että suora suonensisäinen injektio yleistyi 1980-luvulla USA:ssa, on kuitenkin selkeää seurausta FDA:n tiukasta linjasta. Otsoni-autohemoterapia vaatii infuusiolaitteet, kuten infuusiopulloja, tippatelineitä, antikogulanttia (hepariinia) yms. Näiden laitteiden ja aineiden hankinta onnistuu vain lääkäreiltä, apteekkareilta tai vastaavilta. Toisin sanoen autohemoterapiaa ei voi käyttää itsehoitona, ja kun lääkärit eivät hoitoa voi antaa, jäävät jäljelle muut menetelmät. Suoran suonensisäisen injektion hyöty on siinä, että se ei otsonigeneraattorin lisäksi vaadi kummoisia laitteita – ainoastaan happipullon ja injektioruiskuja neuloineen. Kaiken lisäksi varsinkin USA:ssa ja Kanadassa kaupitellaan ahkerasti melko edullisia ja yksinkertaisia otsonigeneraattoreita, joilla voi valmistaa otsonin puhtaasta lääkehapesta. Yleensä näissä laitteissa ei kuitenkaan ole minkäänlaista otsonipitoisuuden mittausta – ei useinkaan edes sen säätöä – joten ne eivät kelpaa tarkkaa työtä tekeville lääkäreille. Epätoivoiselle itsehoitolaitteita etsivälle potilaalle ne kuitenkin kelpaavat. Tiedän Suomessakin esiintyneen tapauksia, jossa potilas on itse ostanut tällaisen laitteen ja joko omatoimisesti injektoinut suoneensa happi-otsonikaasua tai pyytänyt ystäväänsä suorittamaan toimenpiteen. Ei liene sattumaa, että myös Suomessa näitä laitteita markkinoivat henkilöt, joilla ei ole mitään lääketieteellistä koulutusta ja jotka eivät ole perehtyneet alan tutkimuksiin. Siitä huolimatta he – kuten Bocci ym. (2001) asian ilmaisi – pitävät menetelmäänsä ”ainoana tehokkaana” menetelmänä.

Tiedettä ei kuitenkaan tehdä konsensuspäätöksillä, vaan lääketieteessä käytetään kokeellisia tutkimuksia. Konsensuspäätökset kuitenkin usein ohjaavat tieteen kehittymistä. Otsoniterapian alalla vallitsee huomattava konsensus siitä, ettei suoria suonensisäisiä injektioita happi-otsonikaasulla tulisi tehdä. Tämä tarkoittaa sitä, että jos joku tekee aiheesta tutkimuksen ja yrittää julkaista sen alan julkaisussa, artikkeli torpataan jo arviointivaiheessa. Hoitoja antavat lääkärit eivät saa kollegoidensa tukea, vaan nämä sanoutuvat jyrkästi irti tuollaisista toimenpiteistä. Kun jopa monet otsoniterapiayhdistykset ovat kieltäneet tällaiset toimenpiteet, on lainsäätäjilläkin alhainen kynnys yhtyä tällaiseen kieltoon. Ja tämä koskee lääkäreitä, jotka tuntevat otsoniterapian. Niille lääkäreille, jotka hoitomuotoa eivät tunne, kaasumaisen aineen injektointi laskimoon on vielä kauhistuttavampaa.

Miksi siis lähteä tekemään otsoniterapiaa suorilla suonensisäisillä injektioilla, jos tiedossa on vaikeuksia niin otsonin kannattajien kuin sen vastustajienkin taholta. Ainoa kunnon syy tälle olisi se, että tuolla tavoin annettu hoito todella olisi sitä kaikkein tehokkainta. Tästä on kahdenlaisia mielipiteitä – siis mielipiteitä – ei tutkittua tietoa. Yksi tunnetuimmista suorien injektioiden kannattajista on amerikkalainen journalisti Ed McCabe, joka on kirjoittanut useita kirjoja, artikkeleita ja muita raportteja hapen eri muotojen lääketieteellisestä käytöstä. Hän kritisoi autohemoterapiaa ja otsonoidun keittosuolaliuoksen infuusiota sillä, että molemmissa hoidoissa kehoon menevän otsonin määrä on rajallinen, koska infusoitavia nesteitä ei voi infusoida rajattomia määriä. Suoran laskimonsisäisen injektion etuna on McCaben mukaan:

”Ainoana rajoituksena sovellutukselle on se, kuinka happi-otsoniseosta voi fysiologisesti ja mukavasti absorboitua kudoksiin”.

McCabe ja monet muut menetelmä suosijat kuvittelevat, että tällä tavoin saadaan kehoon suurin mahdollinen määrä otsonia. Se, onko otsonia edes tarkoitus saada kehoon mahdollisimman paljon, on jo kysymys sinänsä, johon en nyt puutu. Joka tapauksessa McCaben oletus on virheellinen. Suorassa suonensisäisessä injektiossa rajoituksena on se, että happi ei yksinkertaisesti liukene vereen rajattomasti, joten injektiota ei voi suorittaa niin paljon kun haluaa. Otsoni toki liukenee – tai ei itse asiassa liukene, vaan reagoi veressä erityisesti plasman komponenttien kanssa. Joka tapauksessa niin autohemoterapiassa kuin suorassa injektiossakin kaikki otsoni reagoi veren komponenttien kanssa. McCabe (2002, 293-298) itse antaa ohjeeksi, että injektioissa käytetään kahden prosentin otsonipitoisuutta, joka vastaa 27 mg litraa kohden. Hän suosittelee aloittamaan 10 ml injektiolla ja maksimina hän pitää 60 ml injektiota. Jos pitoisuus on 27 mg/l ja injektoitavan kaasun määrä on 60 ml, veren kanssa reagoivan otsonin määrä on yhteensä 1,62 milligrammaa. Länsimaissa autohemoterapiaa suoritetaan ottamalla noin 200 ml verta, joka käsitellään samalla 200 ml tilavuudella happi-otsoniseosta. Tyypillinen pitoisuus on 35 mg/l, joskin venäläisessä koulukunnassa suositaan alhaisempia pitoisuuksia. Joka tapauksessa tyypillinen veren kanssa reagoineen otsonin määrä on noin seitsemän milligrammaa – siis yli nelinkertainen verrattuna McCaben esittämään maksimiannokseen.

Koska suoralla injektiolla ei saada vastaavaa otsonipitoisuutta reagoimaan veren kanssa kuin autohemoterapialla, myös tämä hoitomuoto on tyrmätty tehottomaksi. Itse olen perehtynyt myös esimerkiksi venäläisen koulukunnan oppeihin ja heidän tuloksiinsa, ja totean, että hyvät tulokset on saatavissa myös pienemmillä annoksilla. Sen vuoksi uskon kyllä, että myös suoralla suonensisäisellä injektiolla saadaan vereen riittävästi otsonia terapeuttiseen vasteeseen. Joka tapauksessa väite, että tällä menetelmällä saataisiin kehoon enemmän otsonia (tai oikeammin otsonin kanssa reagoinutta verta) kuin autohemoterapiassa on lähtökohtaisesti täysin virheellinen.

Tosin on myönnettävä, että suoralla injektiolla saadaan tarvittaessa paljonkin otsonia suoneen. Yksi suoran injektion tukijoista on tohtori H. E. Sartori. Hän on käyttänyt jopa 70 mg/l pitoisuutta ja injektoinut jopa 500 ml otsonia suoraan suoneen injektion kestäessä jopa neljä tuntia (injektionopeus 2 ml/h). Sartorin omiin kirjoituksiin en ole perehtynyt, joten joudun käyttämään sekundaarilähdettä (Bocci 2002, 174-175). Tässä tapauksessa suurta määrää perustellaan sillä, että veri voidaan näin puhdistaa viruksista otsonin suorilla antimikrobisilla vaikutuksilla. On myönnettävä, että tällaisilla megainjektioilla saadaan veren kanssa reagoimaan jopa selvästi enemmän otsonia kuin autohemoterapiassa. Tällainen hoito ei kuitenkaan ole mikään tyypillinen hoito, joten vaikka se tehoaisi, se ei tarkoita että muut pienemmät injektiot olisivat yhtä tehokkaita. Enkä sitä paitsi usko tämänkään hoidon tehoon tai ainakaan sen teoriaan. Vaikka otsonipitoisuus olisi miten suuri tahansa, se reagoi veren kanssa välittömästi. Ihmisen noin viiden litran verimäärä kiertää järjestelmän läpi noin minuutissa. Näin ollen neljässä tunnissa ehtii kiertää verta noin 1000 litraa. Tämän vuoksi otsonipitoisuus ei ehdi nousta virudisidiksi (viruksia ”tappavaksi”) edes plasmassa. Koska suurin osa viruksista on turvassa solujen sisällä, ne ovat täysin turvassa otsonin hapettavilta vaikutuksilta. Bocci arvioi, että tällaisella injektiolla otsonin konsentraatio plasmassa vaihtelee välillä 0,3-3 mg/l. Sillä päästään jo lähelle 4,0 mg/l konsentraatiota, jolla esimerkiksi HI-virus saadaan nopeasti inaktivoitua laboratoriossa (Carpendale & Freeberg 1991). Laboratorio-olosuhteissa riittää kuitenkin pienemmät pitoisuudet. Veren plasma ja sen antioksidantit sammuttavat otsonin niin tehokkaasti, että antimikrobiset vaikutukset vähenevät huimasti ihmiskehossa. Esimerkiksi Wells ym. (1991) havaitsivat, että proteiinit ja plasman komponentit vähensivät tehokkaasti otsonin virusideja vaikutuksia. Sama koskee myös bakteereihin. Vaikka otsoni onkin tehokas tappamaan bakteereita sellaisenaan, veressä tilanne on aivan toinen, sillä plasman komponentit estävät bakteerien hapettumista ja suojaavat niitä (Burgassi ym. 2009). Näin ollen taudinaiheuttajia ei verestä otsonoimalla desinfioida!

Tämä ei tarkoita sitä, etteikö otsoniterapia olisi ilmeisen tehokas hoito esimerkiksi HIV-potilaille. Sitä asiaa olen käsitellyt aiemmin. Tämä kuitenkin tarkoittaa sitä, että otsoniterapian vaikutusmekanismit ovat aivan muuta kuin sen varhaiset kannattajat olettivat. Ihminen ei ole uima-allas, joka voidaan desinfioida otsonilla, kuten nykyisin yhä useammassa uimahallissa tehdään. Siksi myös Sartorin teoria suorista megaluokan otsoni-injektioista on lähtökohtaisesti niin ikään virheellinen.

Tehokkain hoitomuoto saadaan selville tutkimalla. Jos joku tietty hoito on paras johonkin tiettyyn sairauteen, se ei välttämättä ole sitä toiseen. Tässä tapauksessa tutkimukset eivät kuitenkaan tarjoa vastausta yhtään mihinkään, sillä suoraa laskimonsisäistä injektiota ei ole tutkittu käytännössä lainkaan. Olen listannut jo yli 1500 otsoniterapioita käsittelevää tieteellistä artikkelia, joista valtaosan olen käynyt läpi – osan useastikin. Lisäksi kokoelmissani on vielä satoja (lähinnä venäjänkielisiä) artikkeleita, joita vielä en ole ehtinyt listaamaan. Ainoastaan yhdessä artikkelissa mainitaan suorista laskimonsisäisistä injektioista ja siinäkään ei esitetä mitään eriteltyjä kliinisiä tuloksia. Kyseessä on itävaltalaisen lääkärin Erwin Payrin artikkeli vuodelta 1935. Jo ikänsäkin puolesta tämän artikkelin tieteellinen arvo on minimaalinen, vaikka se historiallisesti olisi kuinka mielenkiintoinen hyvänsä. Suoran suonensisäisen injektion käyttö ei siis voi perustella millään tutkimuksella.

Ainoa perustelu suorille suonensisäisille injektioille onkin mielestäni vain se, että se onnistuu hyvin vähäisillä ja edullisilla laitteilla. Tämäkään perustelu ei ole riittävä, sillä esimerkiksi autohemoterapiassa käytettävät infuusiopullot ja -letkut, kanyylit, neulat ym. ovat halpaa kulutustavaraa. Kaikkein suurin kustannus molemmissa hoidoissa on hoitajan palkkakustannukset. Koska suora injektio on tehtävä hyvin hitaasti, yhteen hoitoon voi helposti vierähtää tuntikin, kun pätevä hoitaja tekee autohemoterapian helposti puolessa tunnissa. Siinä mielessä suora injektio tulee jopa kalliimmaksi. Autohemoterapiaa ei maallikko voi suorittaa kotioloissa edes ystävänsä avustuksella, joten sellaisissa tapauksissa voi olla kiusaus suorittaa suoria injektioita. Tällaiset omatoimiset toimenpiteet on kuitenkin lailla kielletty!

Yhteenvetomaisesti listaan syyt, joiden vuoksi otsonin injektointi suoraan laskimoon ei ole suositeltavaa.

  • Hoitomuoto on väärin suoritettuna hengenvaarallinen.
  • Hoitomuoto herättää paljon enemmän ennakkoluuloja kuin otsoniterapiat yleensä ja useat otsoniterapian kannattajatkin tyrmäävät sen.
  • Tieteellisessä kirjallisuudessa suhtaudutaan hyvin negatiivisesti tähän hoitoon
  • Tieteelliset otsoniterapiayhdistykset ja muutamat Euroopan maat ovat kieltäneet hoitomuodon.
  • Hoitomuotoa ei nykytiedon perusteella voi pitää tehokkaampana kuin enemmän tutkittuja vähemmän riskialttiita otsonihoitomuotoja.
  • Hoitomuodon käyttöä ei voi perustella vedoten tieteellisiin tutkimuksiin, koska niitä ei ole tehty.
  • Hoitomuodon antaminen on hidasta, joten se on yksinkertaisista välineistä huolimatta sairaalaoloissa kalliimpaa kuin muut suonensisäiset hoidot.

Itse olen tehnyt yhteistyötä useiden suomalaisten otsoniterapeuttien kanssa, eivätkä he anna näitä hoitoja. Pelkäsin, että mikäli kirjoitan kyseisistä injektioista kovin negatiiviseen sävyyn, saan helposti syytteitä, että Sallinen vaan mustamaalaa toisten antamia hoitoja, kun haluaa potilaat muille klinikoille. No tästähän ei ole kysymys, sillä suorat suonensisäiset injektiot voitaisiin helposti lisätä hoitovalikoimaan, jos näin tahdottaisiin. Tämä artikkeli toivon mukaan selventää, miksi en sitä tahdo! Sen sijaan minulla ei ole mitään sitä vastaan, että menetelmää tutkittaisiin enemmän, mutta silloinkin sen on tapahduttava valvotuissa olosuhteissa asianmukaisilla laitteilla ja koulutetun henkilökunnan toimesta.

 

Viitteet

Bocci, V., A reasonable approach for the treatment of HIV infection in the early phase with ozonetherapy (autohaemotherapy). How ‘inflammatory’ cytokines may have a therapeutic role. Mediators of Inflammation 3: 315-321, 1994. Abstract

Bocci, V., Ozone as a bioregulator. Pharmacology and toxicology of ozonetherapy today. Journal of Biological Regulators and Homeostatic Agents 10: 31-53, 1996. Abstract, Full text PDF

Bocci, V., Biological and clinical effects of ozone. Has ozone therapy a future in medicine? British Journal of Biomedical Science 56: 270-279, 1999. Abstract, Full text PDF

Bocci, V.; C. Aldinucci; E. Borrelli; F Corradeschi; A. Diadori; G. Fanetti & G. Valacchi, Ozone in Medicine. Ozone: Science & Engineering 23: 207-217, 2001. Full text PDF

Bocci, Velio, Oxygen-Ozone Therapy: A Critical Evaluation. Kluwer Academic Publishers, Dordrecht, Netherlands, 2002. Details

Bocci, Velio Alvaro, Scientific and Medical aspects of ozone Therapy. State of the Art. Archives of Medical Research 37: 425-435, 2006. Abstract

Bocci, V., The case for oxygen-ozonetherapy. British Journal of Biomedical Science 64(1): 44-49, 2007. Abstract

Bocci, Velio; Emma Borrelli; Valter Travagli & Iacopo Zanardi, The Ozone Paradox: Ozone Is a Strong Oxidant as Well as a Medical Drug. Medicinal Research Reviews 29(4): 646-682, 2009. Abstract

Burgassi, S.; I. Zanardi; V. Travagli; E. Montomeli & V. Bocci, How much ozone bactericidal activity is compromised by plasma components. Journal of Applied Microbiology 106(5): 1715-1721, 2009. Abstract

Carpendale, Michael T. F. & Joel K. Freeberg, Ozone inactives HIV at noncytotoxic concentrations. Antiviral Research 16: 281-292, 1991. Abstract

Hildebrand, H. E., Lehren aus einem Ozontherapie-Todesfall. Medizinische Welt 38: 1228-1231, 1987.

McCabe, Ed, Flood Your Body With Oxygen: Therapy For Our Polluted World. Energy Publications, Miami, FL, 2002. Details

Payr, E., Ueber Ozonbehandlung in der Chirurgie. Münchener Medizinische Wochenschrift 82: 857-860, 1935.

Rilling, Siegfried & Renate Viebahn, The Use of Ozone in Medicine. Karl F. Haug Publishers, Heidelberg, 1987.

Wells, Keith H.; Joseph Latino; Jerrie Gavalchin & Bernard J. Poiesz, Inactivation of Human Immunodeficiency Virus Type 1 by Ozone In Vitro. Blood 78: 1882-1890, 1991. PDF full text, Abstract


Strict Standards: call_user_func_array() expects parameter 1 to be a valid callback, non-static method dc_jqaccordion::footer() should not be called statically in /home/otsonite/public_html/wp-includes/plugin.php on line 525