November 18, 2011 - Miika Sallinen

Uusi tutkimus otsoniterapian käytöstä C-hepatiitin ja sen oheisoireiden hoidossa

Miika Sallinen (18.11.2011)

Hepatiitit ovat maksan tulehduksia. Krooniset hepatiitit ovat tavallisesti virusten aiheuttamia. Tyypillisimpiä hepatiitteja ovat A-, B- ja C-hepatiitti, jotka kaikki ovat eri virusten aiheuttamia. Virologisesti hepatiittivirukset poikkeavat toisistaan hurjasti, eivätkä ne ole mitään sukua keskenään. Ne vain sattumalta aiheuttavat samantyyppisen taudin. Hepatiittien oireina ovat mm. väsymystä, nivelkipuja, vatsakipuja, oksentelua, syömishäiriöitä, kuumeilua ja ihon keltaisuutta. Oireet ovat yksilöllisiä ja ne saattavat vaihdella myös aiheuttajan mukaan. Itse hepatiitti voi jo sinänsä johtaa potilaan kuolemaan, mutta vielä vaarallisempia ovat maksakirroosi ja maksasyöpä, joihin hepatiitti monilla potilailla vuosikymmenten jälkeen johtaa.

Erityisesti monet B- ja C-tyypin hepatiitit ovat hankalasti parannettavissa. Usein kroonisesta hepatiitista ei parane ollenkaan, varsinkin jos kyseessä on viruksen vaikeasti paraneva genotyyppi. Eräs lupaavimmista hoitomenetelmistä on ollut otsoniterapia. Noin vuosi sitten kirjoitin artikkelin kiinalaisten tutkijoiden tutkimuksesta (Gu ym. 2010), jossa B-hepatiittia oli menestyksellisesti hoidettu otsoniterapialla. Toistaiseksi tunnetuimmat C-hepatiittia koskevat tutkimukset on tehty Egyptissä professori Nabil Mawsoufin johdolla Kairon yliopistossa. Hänen kahdessa tutkimuksessaan puolen vuoden hoitokuureilla 36% potilaista on virukset saatu katoamaan verestä ainakin hoitojakson päätyttyä tehtyjen PCR-testien perusteella, ja lähes kaikilla muillakin viruskuorma oli pudonnut merkittävästi. On tosin myönnettävä, että vuoden päästä jälkiseurannassa jopa 40% negatiiviseksi todetuilla on havaittu viruksia uudelleen veressä, mutta heilläkin maksan toiminta on pääosin pysynyt normaalina (ks. Mawsouf 2010).

Mawsoufin tulokset ovat siinä mielessä olleet äärimmäisen merkittäviä, että kyseessä on ollut Hepatiitti C:n nelosgenotyyppi, joka on yksi kaikkein vaikeimmin parannettavissa olevista hepatiiteista. Näin ollen ei ole ihme, että Egyptissä, missä tauti on hyvin yleinen, ollaan laajemminkin kiinnostuttu otsoniterapian tarjoamista hyödyistä. Osallistuin tieteelliseen otsoniterapiakongressiin Ukrainan Odessassa keväällä 2010. Siellä Mawsouf piti esitelmän C-hepatiitista saaduista tuloksistaan, ja mainitsi kahdesta muustakin egyptiläistutkimuksesta, joiden tulokset olivat samansuuntaisia. Kyselin Mawsoufilta tutkimusraportteja, mutta hän totesi, ettei tutkimuksia oltu vielä julkaistu, eikä hänellä täten ollut antaa minulle lisämateriaalia.

En tiedä, onko hiljattain ilmestynyt uusi tutkimus toinen niistä, joista Mawsouf minulle mainitsi. Viime keväänä nimittäin ilmestyi Journal of Alternative and Complementary Medicine -lehdessä uusi tutkimus koskien juuri C-hepatiitin hoitoa otsonilla. Tutkimus (Zaky ym. 2011) oli suoritettu Egyptissä Assiutin yliopistossa.

Tutkimuksessa oli mukana kaikkiaan 52 potilasta. Kaikki he olivat positiiviisia Hepatiitti-C viruksen antibodin suhteen ja kaikilla myös PCR-testi antoi positiivisen tuloksen. Lisäksi heidän maksaentsyymeistään aminotrasferaasi (ALT) ja aspartaattitaminotrasferaasi (AST) olivat olleet koholla vähintään puolen vuoden ajan. Mukaan ei huolittu potilaita, jotka olivat positiivisia hepatiitti-B:n suhteen tai joilla oli joko maksakirroosi tai maksasyöpä. Myöskään kilpirauhashormonit eivät saaneet olla koholla.

Potilaat jaettiin hoitojen perusteella kahteen ryhmään. Valtaosa heistä, eli 40 potilasta muodosti otsoniryhmän, jota hoidettiin otsoniterapialla 30 hoitokerran sessio. Lisäksi 18 potilasta (45%) sai vielä toisenkin 30 hoitokerran session. Hoidot annettiin seuraavasti:

• Laajaa otsoni-autohemoterapiaa: Potilaalta otettiin 150 ml verta, jota käsiteltiin 25 mg/l otsonipitoisuudella kolmesti viikossa. Otsonipitoisuutta nostettiin aina viiden hoitokerran välein, kunnes se oli nostettu 60 mg/l:aan. Tuolloin käsitellyn veren tilavuutta pienennettiin 125 millilitraan.
• Peräsuolihuuhteluita otsonikaasulla: potilaiden peräsuoleen johdettiin voidellun katetrin avulla happi-otsoniseosta, jonka otsonipitoisuus oli 40 mg/l. Näitä hoitoja annettiin ainoastaan ensimmäisen hoitosession aikana.
• Suppeaa otsoni-autohemoterapiaa: Potilaalta otettiin 3-5 ml verta, joka käsiteltiin 10 ml happi-otsonikaasua (pitoisuus 20 mg/l) ja injektoitiin potilaan lihakseen. Tätäkin hoitoa annettiin ainoastaan ensimmäisen hoitosession aikana.

Tämä on tietääkseni ensimmäinen tutkimus, jossa nämä kolme hoitomuotoa on yhdistetty. Suonensisäinen otsoniterapia suurella pitoisuudella on ollut tunnetusti tehokasta kroonisiin virusinfektioihin. Myös peräsuolihuuhtelun käyttö on tässä tapauksessa erittäin perusteltua. Otsonin reaktiotuotteet imeytyvät suolistosta porttilaskimon kautta suoraan maksaan, joten maksatulehdukseen se on erinomaista täsmähoitoa. Myös suppea autohemoterapia on ollut tehokasta moniin oireisiin, mutta sen tuomaa lisäarvoa muihin menetelmiin on vaikea arvioida.

Loput 12 potilasta muodostivat kontrolliryhmän, jota hoidettiin perinteisin menetelmin. He saivat silymariinia ja/tai monivitamiineja.

Tulokset olivat selkeitä. Maksaentsyymien analysointi osoitti, miten otsoniterapialla oli huomattavan positiivinen vaikutus maksan toimintaan. ALT-arvot normalisoituivat otsoniryhmässä 57,5%:lla ja AST-arvot 60%:lla. Kontrolliryhmässä vastaavat lukemat olivat 16,7 ja 8%.

Myös viruksen katoaminen PCR-testin perusteella tuotti lupaavia tuloksia. 30 hoitokerran jälkeen 10 otsoniryhmän potilasta (25%) todettiin PCR-negatiiviseksi. Tämän jälkeen 18 positiivisen tuloksen saanutta potilasta osallistui vielä toiseen hoitosessioon, jonka seurauksena kahdeksan heistä (44%) todettiin PCR-negatiiviseksi. Kaikkiaan PCR-negatiiviseksi todettiin siis 18 potilasta mikä on 45% kaikista potilaista. Kontrolliryhmässä PCR-negatiiviseksi todettiin yksi potilas, ja ero ryhmien välillä oli tilastollisesti merkittävä (p = 0,040).

Viruskuorma väheni merkittävästi myös niillä otsonia saaneilla potilailla, jotka eivät saaneet negatiivista tulosta PCR-testissä. Ennen hoitoja suuri viruskuorma oli 37,5%:lla potilaista, kun ensimmäisen hoitosession jälkeen se oli enää vain 10%:lla. Niistä potilaista, jotka kävivät läpi toisen hoitosession, korkeaa viruskuormaa ei havaittu enää kenelläkään.

Myös potilaiden C-hepatiittiin liittyvät oheisoireet vähenivät merkittävästi otsoniterapiaa saaneilla, kun taas perinteistä hoitoa saaneella kontrolliryhmällä ei muutosta juuri havaittu. Oireiden vähenemistä on paremmin kuvattu kaavioissa 1. ja 2.

Kaavio 1. Potilaiden oheisoireet otsoniryhmässä ennen ja jälkeen hoitojen. Huomaa, miten lähes kaikki oireet katosivat täysin muutamaa yksittäistapausta lukuun ottamatta (Zaky ym. 2011).

Kaavio 2. Potilaiden oheisoireiden muuttuminen perinteistä hoitoa saaneesta kontrolliryhmästä. Huomaa, etteivät oireet juurikaan muuttuneet hoitojen aikana. Tällainen johtopäätös on ilmeinen potilaiden vähäisestä lukumäärästä huolimatta (Zaky ym. 2011).

Kokonaisuudessaan nämä tulokset olivat hieman parempia kuin Mawsoufin aikaisemmassa tutkimuksessa. PCR-negatiivisiksi tuli 45% potilaista, kun Mawsoufin ensimmäisessä tutkimuksessa 37%. Lisäksi kaikilla potilailla viruskuorma laski, kun Mawsoufin tutkimuksessa näin kävi 95% potilaista. Maksaentsyymien arvot normalisoituivat 56,5% (AST) ja 60% (ALT) potilaista kun Mawsoufin tutkimuksessa vain 23,3% (AST) 20% (ALT) potilaista. Tämä on hieman yllättävää, sillä Mawsoufin tutkimus kesti 24 viikkoa ja 72 hoitosessiota, kun tässä tutkimuksessa hoitoja oli maksimissaan 60 kertaa. Toisaalta tässä tutkimuksessa potilaille annettiin myös suppeaa autohemoterapiaa, joka lienee hieman tehostanut hoitotulosta. Joka tapauksessa erot tutkimusten välillä eivät ole merkittäviä, ja ne tukevat hyvin toisiaan.

Tutkijat itse pitivät tuloksia hyvin lupaavina, joskin pitivät laajempia tutkimuksia yhä tarpeellisina. Esimerkiksi hoitojen pitkäaikaisvaikutusta ja sen mahdollista uusiutumista myöhemmin ei tässä tutkimuksessa tutkittu. Siitä huolimatta saatavilla oleva todistusaineisto otsoniterapian tehosta C-hepatiittiin on mielestäni jo varsin vahvaa, ja hoitoa voi suositella viruksen kantajille. Suomalaisilla klinikoilla on käytetty pääosin venäläisen koulukunnan oppeihin soveltuvia laitteita, joiden tuottama otsonipitoisuus on pienempi, kuin tässä tutkimuksessa on käytetty. C-hepatiitin kaltaisiin kroonisiin virusinfektioihin suosittelen ehdottomasti suurempia pitoisuuksia. Hoidot ovat mahdollisia Suomessakin, mutta tällöin esimerkiksi autohemoterapiassa lienee syytä otsonoida veri kahteen tai jopa kolmeenkin otteeseen optimaalisen tuloksen saavuttamiseksi.

Viitteet

Gu, Xi-bing; Xiao-juan Yang; Hong-ying Zhu; Yue-qin Xu & Xia-ying Liu, Effect of medical ozone therapy on renal blood flow and renal function of patients with chronic severe hepatitis. Chinese Medical Journal 123(18): 2150-2153, 2010. Abstract

Mawsouf, M. N. & T. T. Tambouli, Ozone  therapy in patients with viral hepatitis C: Ten years experience. Vestnik fizioterapii i kurortologii №5, 119-126, 2010.

Zaky, Saad; Sherif Ebrahiem Karnel; Magda Shahata Hassan; Nadia Abdel Sallam; Mohamad Ahmad Shahata; Shabaan Redwan Helal & Heba Mahmoud, Preliminary Results of Ozone Therapy as a Possible Treatment for Patients with Chronic Hepatitis C. Journal of Alternative and Complementary Medicine 17(3): 259-263, 2011. Abstract