August 27, 2007 - Miika Sallinen

Tutkimus otsonin käytöstä erilaisten säärihaavojen hoidossa

Olen käsitellyt otsonin käyttöä säärihaavojen hoidossa jo aiemmin useassakin artikkelissa näillä sivuilla. Tutkimustietoa onkin jo kohtalaisesti, tai jopa runsaasti, jos mukaan lasketaan pienemmät venäläiset ja kuubalaiset julkaisut. Myös läntisissä maissa on tehty mielenkiintoisia tutkimuksia aina ensimmäisestä maailmansodasta lähtien, mutta artikkelit ovat pääosin unohtuneet tai niitä ei tuntemattoman julkaisun vuoksi ole indeksoitu eri tietokantoihin. Niinpä tutkijat eivät ole olleet niistä tietoisia. Englanninkielisiin PubMed-tietokannassa indeksoituihin lehtiin on tullut julkaisuja pääasiassa vasta viime vuosina. Muutamat poikkeukset vahvistavat tämänkin säännön. Esimerkiksi australialaiset tutkijat, Morison Thwaites ja Sandra Dean, kirjoittivat jo vuonna 1985 artikkelin Australian Family Physician –lehteen. Tämäkin lehti on Australian ulkopuolella varsin tuntematon, ja esimerkiksi suomalaisista tiedekirjastoista sitä ei löydä. Niinpä minäkin sain kyseisen artikkelin kaukopalvelutilauksena vasta aivan hiljattain, ja ajattelin nyt reilu pari vuosikymmentä sen ilmestymisen jälkeen kertoa sen sisällöstä myös suomalaislukijoille.

Artikkelissa Thwaites ja Dean raportoivat yhteensä 73 potilaasta, joita he olivat hoitaneet ulkoisella otsonikäsittelyllä. Käsittely oli normaali pussituskäsittely, jossa hoidettava raaja kiedottiin muoviseen pussiin ja sisälle johdettiin letkulla otsonia. Kuvissa 1-3. on esitettynä tällainen toimenpide. Yli jäänyttä otsonia ei kuitenkaan hajotettu, vaan se johdettiin toisella letkulla ulkoilmaan. Hoidettava raaja kostutettiin haavaa myöten ennen otsonikäsittelyä, joka kesti 20 minuuttia kerrallaan. Hoitoja tehtiin hyvin tiheästi aina 12 tunnin välein. Käytetystä otsonipitoisuudesta ei mainittu tarkemmin, mutta laitteen kerrottiin tuottavan 80 mg otsonia tunnissa, mikä viittaa varsin vähäiseen otsonituottoon. Toisaalta artikkelissa mainittiin, että otsonipitoisuus normaalihuoneessa nousi 1 ppm:aan jo 15 minuutissa, joka taas antaa ymmärtää, että tehoa oli enemmän. Se, mikä oli otsonipitoisuus haavan ympärillä, jäi näillä tiedoilla täysin arvoitukseksi. Laite oli alkeellinen, menetelmät alkeellisia, otsonimittaukset olemattomia eikä otsonia hajotettu ennen sen vapauttamista ilmaan. Ainoastaan otsonin poisjohtaminen tehtiin ilmeisen hyvin, sillä potilaita vapautuneen otsonin haju ei liiemmin haitannut.

 Kuvat 1-3. Säärihaavan otsonihoitoa suljetussa pussissa. Kuvat otettu heinäkuussa 2007 Nizhny Novgorodissa Venäjällä, eivätkä ne liity jutun tutkimukseen.

Erityyppisiä haavoja hoidettiin hieman eri tavoin. Laskimoperäisissä haavoissa esiintyy turvotusta, jota estetään puristavilla siteillä. Toisaalta iskeemisissä haavoissa liiallinen puristus voi johtaa verenvirtauksen loppumiseen aiheuttaen kipua ja mahdollista haavan pahenemista. Näissä tapauksissa siteiden kanssa oltiin hyvin varovaisia. Otsonin lisäksi potilaita hoidettiin vielä pienimuotoisella vitamiini- ja hivenaineterapialla. Jokaiselle potilaalle määrättiin päivittäin 250 mg C-vitamiinia ja 200 mg sinkkisulfaattia suun kautta. Mikäli potilaan ruokavaliota luonnehdittiin puutteelliseksi, hänelle määrättiin vielä tiamiinia 300 mg päivässä. Jokaista potilasta tarkasteltiin kahden viikon välein. Mikäli paranemista tapahtui, hoitoa jatkettiin. Mikäli sitä ei havaittu, noudatettiin kirurgin mielipidettä. Mikäli aiempi hoito oli pitänyt haavan kurissa, mutta ei riittänyt sitä parantamaan, lisättiin hoitoprotokollaan otsonikäsittely ilman että mitään hoitoa muulla tavoin muutettiin. Jos paraneminen alkoi tämän jälkeen, tutkijat luonnehtivat otsonia ratkaisevaksi parantavaksi tekijäksi.

Yksinkertaisista menetelmistä huolimatta hoitotulokset olivat erinomaisia. 73 potilaasta 59:lla haava parani ja vain 14 potilaalla ei saatu hoitovastetta. Laskimoperäisistä haavoista parani 16 ja viisi jäi paranematta. Iskeemisistä haavoista (sisältää kahdeksan diabeetikkoa) 29 parani ja neljä jäi paranematta. Nämä luvut eivät sisällä kahta potilasta, joille sädehoito oli aiheuttanut syvät ja vuotavat säteilyhaavat. Hekin paranivat otsoniterapiakuurin jälkeen. Iskemiaryhmässä oli kaksi prednisolonilääkityksessä ollutta reumatoidia artriittia sairastavaa potilasta, joihin otsoniterapia ei aluksi tepsinyt. Myöskään lihakseen injektoitu Nandroloni fenyylipropionaatti ei auttanut, mutta kun se yhdistettiin otsonin kanssa, haavat alkoivat viimeinkin parantua. viideltä potilaalta lopetettiin adrenergisten beeta-agonistien annostus ilman tuloksia. Kun otsonikäsittely lisättiin hoitoon, haavat paranivat. Tarkemmat tulokset on esitetty taulukossa 1.

Taulukko 1. Otsoniterapialla saadut tulokset (Thwaites & Dean 1985).

Lisäksi neljää potilasta ei sisällytetty oheiseen taulukkoon, koska he eivät varsinaisesti kuuluneet mihinkään alaryhmään. He olivat sädehoidon aiheuttaman palovamman saanut Kaposin sarkoomaa sairastanut 84-vuotias mies, röntgensäteilyn aiheuttaman nekroottisen säärihaavan saanut 38-vuotias nainen, Kroonista myeloidia leukemiaa sairastava 64-vuotias nainen, jolla oli sytotoksiet lääkkeet olivat tihkuneet suonista aiheuttaen säärihaavan, sekä viimeisenä 70-vuotias nainen, jolta oli hoidettu vatsakalvontakainen granulooma, jolle sytotoksiset vuodot olivat myös aiheuttaneet säärihaavan. Jokainen näistä haavoista parani otsonikäsittelyllä alle 14 viikossa.

Erinomaiset tulokset eivät minua yllättäneet. Aivan vastaavia ja jopa parempiakin on sittemmin saatu muistakin tutkimuksista (esim. Rovira-Dupláa & Galindo Planas 1991, Martínez-Sánchez.ym. 2005, Di Paolo ym. 2005). Valitettavasti tutkimusraportin arvoa vähentää puutteellinen otsonipitoisuuden raportointi, joka liittyy alkeelliseen otsonigeneraattoriin.

Lisäksi haavaa voidaan ulkoisen otsonikäsittelyn tavoin hoitaa muillakin otsoniterapiamenetelmillä. Haava voidaan ennen käsittelyä pestä otsonoidulla vedellä, jonka valmistamiseen tutkimuksen tekijöillä ei ehkä ollut laitteita. Lisäksi lopussa tapahtuva käsittely otsonoiduilla öljyillä tehostaa myös paranemista (Matsumoto ym. 2001). Jos nämä paikalliset hoitomuodot voidaan vielä yhdistää systeemisiin hoitomuotoihin, tulokset todennäköisesti paranevat entisestään. Loistavista tuloksista huolimatta australialaisten tutkimuksessa käytetyissä menetelmissä on varmasti vielä parantamisen varaa. Todennäköisesti heidän tuloksensa selittyvätkin ennemmin hoitojen intensiteetillä, kun menetelmän ylivertaisuudella. Missään muussa tutkimuksessa kun en ole havainnut, että haavoja olisi viikko- tai jopa kuukausikaupalla hoidettu otsonilla jopa kahdesti päivässä. Toisaalta jos näin saadaan tuloksia, niin hyvä niin.

Viitteet

Di Paolo, N.; V. Bocci; D. P. Salvo; F. Palasciano; M. Biagioli; S. Meini; F. Galli; I. Ciari; F. Maccari; F. Cappelletti; M. Di Paolo & E. Gaggiotti, Extracorporeal blood oxygenation and ozonation (EBOO): A controlled trial in patients with peripheral artery disease. International Journal of Artificial Organs 28(10): 1039-1050, 2005. Abstract

Martínez-Sánchez, Gregorio; Saeid M. Al-Dalain; Silvia Menéndez; Lamberto Re; Attilia Giuliani; Eduardo Candelario-Jalil; Hector Álvarez; José Ignacio Fernández-Montequin & Olga Sonia León, Therapeutic efficacy of ozone in patients with diabetic foot. European Journal of Pharmacology 523(1-3): 151-161, 2005. Abstract, Full text PDF

Matsumoto, Akiyo; Shotaro Sakurai; Nariko Shinriki; Shigeru Suzuki & Toshiaki Miura, Therapeutic Effects of Ozonized Olive Oil in the Treatment of Intractable Fistula and Wound after Surgical Operation. In: Proceedings of the 15th Ozone World Congress, 11th – 15th September 2001, Medical Therapy Conference (IOA 2001, Ed.), Speedprint Macmedia Ltd, Ealing, London, UK, 2001. Full text PDF

Rovira Dupláa, G. & N. Galindo Planas, La Ozonoterapia en el tratamiento de las úlceras crónicas de las extremidades inferiores. Angiología 43(2): 47-50, 1991. PubMed

Thwaites, Morison & Sandra Dean, Chronic leg ulcers: Ozone and other factors affecting healing. Australian Family Physician 14(4): 292-298, 1985. PubMed