December 22, 2012 - Miika Sallinen

Otsoniterapia päänsäryn hoidossa

Miika Sallinen (22.12.2012)

Päänsärky on kiusallinen vaiva, jota esiintyy useimmilla ihmisillä vähintään satunnaisesti. Migreeni on kohtauksellista päänsärkyä aiheuttava sairaus, joka johtuu periytyvästä häiriöstä aivorungon hermotumakkeissa. Sitä esiintyy yhdellä kymmenestä aikuisesta, enemmän naisilla kuin miehillä. Kroonisessa sarjoittaisessa päänsäryssä kohtauksia on päivittäin. Noin joka kymmenes sarjoittainen päänsärky kroonistuu. Tällä on huomattavia vaikutuksia niin yksilölle itselleen kuin myös yhteiskunnalle. Potilaan elämänlaatu laskee ja samalla myös työteho laskee ja sairasloman tarve lisääntyy.

Ensimmäinen alustava otsoniterapiasta tehty suppeahko päänsärkytutkimus tehtiin Pavian yliopistossa Italiassa 1990-luvun alussa. Tutkijat (Tassorelli ym. 1991) olivat hoitaneet yhteensä kymmentä vakavasta sarjoittaisesta päänsärystä kärsinyttä potilasta otsonilla. Potilaiksi valittiin henkilöitä, joihin yleisesti käytetyt lääkkeet, kuten verapamiili, litiumkarbonaatti, kortikosteroidit yms. eivät tehonneet. Ennen hoitoja potilaita tarkkailtiin viikon ajan, jona aikana he kirjasivat muistiin kaikki päänsärkykohtaukset ja niiden vakavuusasteet sekä käytetyn lääkityksen. Tämän jälkeen oli vuorossa hoitojakso, jona aikana potilaat saivat otsoni-autohemoterapiaa säännöllisesti neljän viikon ajan. Hoitojen lukumäärää raportissa ei mainittu, mutta yleensä Italialaisissa hoitoprotokollissa hoitoja tehdään kahdesti viikossa, joten potilaat lienevät saaneen kahdeksan hoitoa. Hoidoissa käytetty verimäärä oli 100 ml kerrallaan ja otsonipitoisuus 2-3 mg/l, eli huomattavan alhainen verrattuna yleiseen länsimaiseen käytäntöön. Venäjällä tuollaiset pitoisuudet ovat sen sijaan yleisemmässä käytössä.

Kaikesta huolimatta hoito oli huomattavan tehokas, sillä varsinkin vakavat, täysin työkyvyttömäksi tekevät kohtaukset, vähenivät viimeisellä hoitoviikolla melkein kymmenesosaan alkuperäisestä. Tarkemmat tulokset on esitetty taulukossa 1.

Taulukko 1. Päänsärkykohtausten määrä ja vakavuus otsoniterapian aikana (Tassorelli ym. 1991).

Myös särkylääkkeiden käyttö väheni potilaiden osalta huomattavasti. Kun ennen hoitoja he olivat käyttäneet keskimäärin 20,8 kertaa särkylääkkeitä viikossa, neljännen hoitoviikon aikana määrä oli keskimäärin vain 1,8 kertaa. On tosin myönnettävä, että yksi potilas jätti hoidot kesken, koska hän koki ne tehottomaksi. Pitkäaikaista jälkiseurantaa tehtiin kolmelle potilaalle, joiden hyvät tulokset kestivät 9, 6 ja 2 kuukautta kullakin. Yksikään potilas ei raportoinut mistään sivuvaikutuksista hoitojen eikä jälkiseurannan aikana.

Vaikka tulos olikin selkeä ja koheneminen tilastollisesti merkittävää, pienestä potilasmäärästä johtuen tutkimus oli lähinnä alustava. Sittemmin tulokset ovat saaneet tukea venäläisestä tutkimuksesta, jossa hoidettiin migreenipotilaita. Valitettavasti tutkimus on julkaistu ainoastaan pienehkössä venäläisjulkaisussa, jota ei suomen kirjastoista löydy. Siksi en voi kirjoittaa siitä sen enempää, kuin mitä tietokantojen lyhenteistä löytyy tietoa. Kotov (2000) kirjoittaa, kuinka 68 migreenistä kärsivälle potilaalle tehtiin koe, jossa testattiin laskimonsisäisen otsonoidun fysiologisen suolaliuoksen vaikutusta migreeniin. 40 potilasta sai fysiologista otsonoitua suolaliuosta (1200 mg/l) laskimonsisäisenä infuusiona 8-9 hoitokertaa. Loput 28 potilasta muodostivat kontrolliryhmän, jolle annettu suolaliuos ei ollut otsonoitua. Potilailla oli ollut migreeniä harvimmillaan viidestä kuuteen kertaa vuodessa ja tiheimmillään kahdesta kolmeen kertaa viikossa. Tutkimuksessa mitattiin päänsäryn voimakkuutta, ahdistuneisuuden ilmentymistä ja muutamia biokemiallisia tapahtumia. Otsonia saaneiden potilaiden ryhmä oli 25% terveempi kuin kontrolliryhmä. Lisäksi otsoniterapian jälkeen 58 %:lla potilaista migreenikohtaukset lakkasivat 3-5 kuukaudeksi.

Italialaiset tutkijat (Riva di Sanseverino ym. 2003) Bolognan yliopistossa raportoivat tapauskertomuksen nuoresta miehestä, jolla oli krooninen vakava ja kivulias päänsärky. Potilas oli halukas kokeilemaan mitä tahansa hoitoa viimeisenä vaihtoehtona, ja hänelle päätettiin kokeilla otsoniterapiaa (autohemoterapia) yhdistettynä erilaisiin luontaistuotteisiin. Potilas saapui hoidettavaksi kesäkuussa 2000. Sitä ennen hän oli 12 vuoden ajan kokeillut erilaisia hoitoja niin perinteisten kuin vaihtoehtoistenkin hoitojen parista – kuitenkin ilman sanottavaa menestystä. Potilaan tila tutkittiin tarkasti ja kaikki hänen oireensa huomioitiin, jotta hänelle osattaisiin määrätä mahdollisimman kokonaisvaltainen hoito. Tähän hoitoon sisältyi happi-otsoniterapia yhdistettynä Reckeweg-konseptin mukaiseen luontaislääkitykseen, ravitsemushoitoon ja riittävään fyysiseen liikuntaan. Tämän hoitomuodon hyödyt havaittiin välittömästi ja potilas saattoi vähitellen luopua aiemmasta lääkityksestään. Viimeisenä litiumkarbonaatista parin kuukautta myöhemmin. Intensiivinen hoito jatkui kuusi kuukautta, jona aikana potilaalla ei esiintynyt lainkaan päänsärkyä. Sen jälkeen hoitoja jatkettiin vielä kerran kuussa vuoden ajan. Tämän jälkeen hoito lopetettiin. Viimeisen kontrollikäynnin aikana kesäkuussa 2003, potilas oli täysin kunnossa: Päänsärkyä ei esiintynyt ja ruokahalu, keskittymiskyky ja seksuaalinen aktiivisuus olivat normaaleja. Yhteenvetona todetaan, että havaitut tulokset olivat parempia, nopeampia ja pitkäkestoisempia kuin perinteisellä lääkehoidolla.

Uusin tutkimus on tehty Las Palmasin yliopistosairaalassa Kanariansaarilla. Tämä tutkimus (Clavo ym. 2012) on pienehkö kattaen vain viisi potilasta. Toisaalta potilaiden seuranta-aika oli keskimääri yli viisi vuotta, joten siltä osin tutkimus tarjoaa sellaista pitkän aikavälin tietoa, jota muista tutkimuksista ei saada. Potilaiden hoito aloitettiin toukokuun 2001 ja maaliskuun 2007 välillä. Tutkimuksessa oli mukana kolme miestä ja kaksi naista, joiden keski-ikä oli 44 vuotta. He olivat kärsineet toistuvista päänsäryistä keskimäärin 21 vuoden ajan. Neljän potilaan oireena oli migreeni ja yhdellä sarjoittainen päänsärky. Kaikki olivat käyneet neurologien vastaanotoilla sekä saaneet niin hoitavaa kuin ennaltaehkäisevääkin lääkitystä kuitenkin ilman olennaista apua. Päänsärky oli niin vakavaa, että kolme potilaista oli joutunut pitämään sairaslomaa 90, 15 ja 113 päivää otsoniterapiaa edeltävän vuoden aikana.

Potilaita alettiin hoitaa otsoni-autohemoterapialla. Heiltä otettiin 220-300 ml verta, joka käsiteltiin hepariinilla ja happi-otsoniseoksella. Otsonipitoisuus oli alussa 30 mg/l ja sitä nostettiin hoitojen edetessä 60 mg/l:aan. Hoitoja annettiin aluksi kaksi kertaa viikossa. oireiden helpottuessa hoitotahtia vähennettiin yhteen kertaan viikossa. Sen jälkeen edelleen kahdesti kuukaudessa ja viimeisen 2-3 kuukauden aikana ainoastaan kerran kuussa. Hoitojen määrä vaihteli potilaskohtaisesti kahdeksasta aina 46:een ja keskimäärin niitä annettiin 27 kappaletta potilasta kohden. Tämän jälkeen kehittymistä seurattiin. Seuranta-ajan pituus oli potilaskohtainen vaihdelleen 31 kuukaudesta aina 121 kuukauteen, eli vajaasta kolmesta vuodesta reiluun kymmeneen vuoteen. Keskimääräinen seuranta-aika oli 65 kuukautta eli reilut viisi vuotta.

Tulokset olivat uskomattoman hyviä. Päänsärkykohtaukset loppuivat hoitojen jälkeen käytännössä täysin. Puoli vuotta otsoniterapian jälkeen ainoastaan potilas 4. (47-vuotias nainen) sai yhden ainoan kohtauksen, mutta muut eivät sitäkään. Koko vuosien jälkiseurannankin aikana kohtaukset olivat äärimmäisen harvinaisia. Potilas 1:lla niitä esiintyi kaksi kappaletta, mutta juuri hänen jälkiseuranta kesti kaikkein pisimpään, eli yli 10 vuotta. Myös potilas 2:lla esiintyi neljän vuoden seuranta-aikana kaksi kohtausta ja potilas 3:lla yksi. Muutoin kohtauksia ei esiintynyt. Kaikkein vakavin tapaus lienee ollut potilas 5, jolla kohtauksia oli ennen hoitoja ollut peräti 200 puolen vuoden aikana ja niiden vuoksi hänellä oli ollut sairaslomaa kaikkiaan 113 vuorokautta. Hoitojen jälkeen kohtaukset katosivat täysin, eikä potilas ollut sen jälkeen ollut päivääkään sairaslomalla koko lähes kolmivuotisen jälkiseurantansa aikana. Lähes yhtä vakava tapaus oli sarjoittaisesta päänsärystä kärsinyt potilas 2. Hänellä sairaspoissaoloja oli ennen otsoniterapiaa ollut 90 päivää puolen vuoden aikana. Hoitojen jälkeen hänenkin kohtaukset loppuivat kokonaan, eikä poissaoloja ollut päivääkään koko seitsenvuotisen jälkiseurannan aikana.

Nekin harvat kohtaukset, joita muutamalla potilaalla hoitojen jälkeen esiintyi, olivat pääosin lieviä. Ennen hoitoja pahimpien kohtausten taso vaihteli VAS-asteikolla välillä 8-10. VAS-asteikossa kysellään omakohtaista kiputuntemusta, jossa nolla tarkoittaa täysin kivutonta olotilaa ja 10 täysin sietämätöntä kiputilaa. Kipukohtaukset ennen hoitoja olivat siis vakavia tai erittäin vakavia. Hoitojen jälkeen potilas 1:n ja 4:n yksittäiset päänsärkykohtaukset olivat VAS-asteikolla 3,5-4, eli varsin lieviä. Ainoastaan potilas 3. määritteli ainoan seuranta-aikana tapahtuneen kohtauksen tasoksi 8:n. Hoidon vaikutus oli huomattavan pitkä, sillä esimerkiksi potilas 3:lla ensimmäinen vakava migreenikohtaus sattui vasta yli kuusi vuotta hoitojen jälkeen, vaikka hän tuona aikana oli lopettanut lääkkeiden käytön lukuun ottamatta satunnaisia särkylääkkeitä. Potilas 4. sai odotella ensimmäistä kohtausta puoli vuotta ja potilas 3. kaksi vuotta. Kaikki potilaat lopettivat pysyvästi triptaanilääkkeiden käytön hoitojen aikana.

Tässä oli lyhyesti käsitelty päänsäryn hoitoon liittyvät julkaistut otsoniterapiatutkimukset. Tutkimukset ovat varsin pienimuotoisia ja muutenkin enemmän tai vähemmän puutteellisia. Tassorellin ym. (1991) tutkimuksesta ei ole julkaistu kuin lyhyehkö raportti, joten puutteet esimerkiksi hoitokertojen raportoinnissa vähentävät sen arvoa. Samoin siinä käytetty otsonipitoisuus on länsimaisittain hyvin pieni, joskin epäilemättä riittävä terapeuttisen vasteen saamiseksi. Venäläisestä Kotovin tutkimuksesta on vaikea sanoa mitään, koska en itsekään ole nähnyt siitä kuin tietokantojen tiivistelmän. Potilasmäärä siinä oli jo kohtalainen ja tuloksetkin vähintään lupaavia. Silti jo pelkkä se tosiasia, että tutkimus on julkaistu harvinaisessa venäläisjulkaisussa, tekee siitä enemmän tai vähemmän puutteellisen. Riva di Sanseverinon ym. (2003) tapauskertomus kertoo taas yksittäispotilaasta, joten senkin todistusarvo on vähäinen. tilannetta ei suinkaan paranna se, että tämäkin tapaus on julkaistu ainoastaan pienessä julkaisussa Italian kielellä. Kokonaisuudessaan paras tutkimus lieneekin uusi espanjalaistutkimus (Clavo ym. 2012), jossa on tarkka raportointi varteenotettavassa tiedejulkaisussa, sekä hyvin pitkät jälkiseuranta-ajat. Silti senkin alhainen potilasmäärä tekee tutkimuksesta riittämättömän.

Sellaista sitovaa tietoa aiheesta ei siis ole, jota edellytetään hoitojen virallistamiseksi esimerkiksi Suomessa. Omasta mielestäni tulokset ovat silti äärimmäisen lupaavia, ellei peräti hämmästyttäviä. Plasebokontrolloidun tutkimuksen puuttuminen on toki heikkous, mutta jos potilaat ovat jo ennen otsoniterapiaa yrittäneet monenlaisia lääkkeitä ja menetelmiä ilman menestystä, voidaan olettaa, että plasebovaikutuksen merkitys on on vähäinen tai ei sitäkään. Tätä tukee myös se tosiasia, että hoitojen vaikutus kesti jopa vuosia, mikä ei ole oletettavaa pelkällä plasebovaikutuksella. Tämän vuoksi uskallan suositella otsoniterapian kokeilemista kaikille potilaille, jotka kärsivät uppiniskaisista päänsärkykohtauksista ja jotka eivät saa riittävää apua tavanomaisesta lääkityksestä. Näkökulmaani tukevat myös useat Suomessa hoidetut potilaat, jotka hakeutuneet hoitoon joko päänsäryn tai muun vaivan vuoksi, mutta jotka ovat kertoneet erityisesti migreenikohtausten vähentyneen tai loppuneen jopa kokonaan otsoniterapiakuurin jälkeen.

Viitteet

Clavo, Bernardino; Norberto Santana-Ridriguez; Dominga Gutierrez; Juan C. Lopez; Gerardo Suarez; Laura Lopez; Francisco Robaina & Velio Bocci, Long-Term Improvement in Refractory Headache Following Ozone Therapy. Journal of Alternative and Complementary Medicine (Painossa 2012). Abstract

Kotov, S. A., [Ozone therapy of migraine]. Zhurnal Nevrologii i Psikhiatrii Imeni S. S: Korsakova 100: 35-37, 2000 [Artikkeli venäjäksi]. Abstract

Riva di Sanseverino, E.; P. Sotgiu & P. Castellacci, Ossigeno-ozonoterapia combinata con trattamenti di medicina biologica in un caso di cefalea a grappolo. Rivista Italiana di Ossigeno-Ozonoterapia 2(2): 183-186, 2003.

Tassorelli, Christina; Giuseppe Micieli; Elena Viotti; Anna Cavallini & Giuseppe Nappi, The role of pO2/pCO2 in cluster headache pathogenesis: Perspectives of the oxygen/ozone therapy. Cephalalgia 11(Suppl. 11): 272-273, 1991.