March 19, 2008 - Miika Sallinen

Otsoni kroonisen välikorvaperäisen huonon kuulon ja tinnituksen hoidossa vuonna 1902

Kirjoitin äskettäin artikkelin Vasogen-yhtiön immuniteettiä säätelevän terapian käytöstä kroonisten sydänhäiriöiden hoidossa. Pidän Vasogenin terapiaa hyvin kehnona otsoniterapiamuotona, mutta tutkimus oli mainitsemisen arvoinen kahdesta syystä. Ensinnäkin se oli valtavan laaja kaksoissokkoperiaatteella suoritettu tutkimus. Toisekseen se julkaistiin hyvin arvostetussa ja vaikutusvaltaisessa Lancet-lehdessä. Annoin aiemmin ymmärtää, ettei Lancetin kaltaisessa julkaisuissa ole aiemmin julkaistu vastaavia otsoniterapiatutkimuksia.

Tämä ei suinkaan tarkoita, ettei otsonista olisi aiemminkin julkaistu tutkimuksia kaikkein vaikutusvaltaisimmissa lehdissä. Itse asiassa Lancetissa on ollut jopa kymmenkunta joko otsoni- tai vetyperoksiditerapiaan liittyvää artikkelia. Myös johtavista yleistieteellisistä julkaisuista eli Naturesta ja Sciencesta löytyy jokunen artikkeli. Aiemmissa artikkeleissa on vain yksi merkittävä vika. Ne on pääosin julkaistu 1800-luvulla tai 1900-luvun alkupuolella. Niinpä niiden tieteellinen arvo jää lehden vaikutusvallasta huolimatta hyvin vähäiseksi. Historiallista arvoa näillä artikkeleilla on silti senkin edestä, joten mielestäni niistä on hyvä kertoa mielenkiintoisina yksityiskohtina. Seuraavaksi kerron lontoolaisen lääkärin George Stokerin Lancet-lehteen kirjoittamasta artikkelista vuodelta 1902, jossa hän kertoi hoitaneensa välikorvaperäisestä kuuroudesta kärsiviä potilaitaan huuhtelemalla heidän välikorvaansa otsonikaasulla. Artikkelin vanhuudesta huolimatta Stokerin mainitsemat tapauskertomukset ovat mainitsemisen arvoisia.

Stoker käytti potilaiden taudista nimitystä “Chronic dy catarrh of the middle ear”, joka sanatarkasti suomennettuna on välikorvan krooninen kuiva limakalvotulehdus. Se aiheuttaa korvatorven ahtaumaa, jolloin ilma ei pääse korvatorvea pitkin välikorvaan. Tällöin välikorvan paine laskee ulkoiseen paineeseen verrattuna, jolloin tärykalvon vetäytyy sisään ja sen liikkuvuus heikkenee, mikä johtaa edelleen kuulon heikkenemiseen. Tärykalvo on myös usein läpinäkymätön. Välikorvan limakalvoilta huokuvien eritteiden poistuminen rajoittuu, josta syntyy epäterveet olosuhteet. Ne johtavat välikorvan limakalvojen kuivumiseen ja kuulon heikkenemiseen. Kuulo voi mennä kokonaan ja potilailla esiintyy usein tinnitusta eli korvien soimista. Tällöin edes korvatorven ahtauman avaaminen ei enää auta.

Stoker hoiti näitä oireita johtamalla otsonikaasua korvatorven katetrilla välikorvaan. Tarkoista määristä ja pitoisuuksista raportissa ei kerrottu (eikä pitoisuutta varmaan tuolloin edes osattu määritellä kunnolla) mutta kertahuuhtelu kesti noin kolme minuuttia. Toimenpide toistettiin kahdesta neljään kertaa viikossa mahdollisuuksien mukaan. Seuraavassa on esitettynä raportissa olleiden neljän potilaan tapauskertomukset.

Tapaus 1. Naispotilas tavattiin ensi kerran neljäs helmikuuta 1902. Hänen kuulonsa oli jatkuvasti heikentynyt kuuden vuoden ajan. Hänellä esiintyi merkittävää ja hyvin häiritsevää tinnitusta. Molemmat tärykalvot olivat rappeutuneita ja läpinäkymättömiä. Kartiolisäkkeen luun johtuminen oli hyvä. Ilman johtuminen oli miinus molemmilla puolilla. Rannekellon saattoi kuulla yhden tuuman päästä oikeasta korvasta ja kahden tuuman päästä vasemmasta. Maaliskuun 24. päivä, 12 hoidon jälkeen, tinnitus oli kadonnut ja rannekellon saattoi kuulla kolmen tuuman päästä oikeasta ja neljän tuuman päästä vasemmasta korvasta.

Tapaus 2. Miespotilas tavattiin ensi kertaa neljäs helmikuuta 1902. Hän oli ollut kuuro seitsemän vuotta. Hänellä oli ollut jatkuva tinnitus. Molemmat tärykalvot olivat rappeutuneita ja läpinäkymättömiä. Kartiolisäkkeen luun johtuminen oli hyvä. Ilman johtuminen oli miinus molemmilla puolilla. Rannekelloa ei kuultu kummallakaan korvalla, vaikka se oli korvassa kiinni. 4. maaliskuuta, 10. hoitokerran jälkeen, tinnitus oli kadonnut. 18. huhtikuuta mennessä ei oltu havaittu tinnituksen uusiutumista. Rannekellon saattoi kuulla kummallakin korvalla, kun se oli kiinni korvassa.

Tapaus 3. Miespotilas tavattiin ensi kerran neljäs helmikuuta 1902. Hän oli ollut kuuro vuoden ajan. Hänellä oli lievää ajoittaista tinnitusta. Molemmat tärykalvot olivat rappeutuneita ja läpinäkymättömiä. Kartiolisäkkeen luun johtuminen oli hyvä. Ilman johtuminen oli miinus molemmilla puolilla. Rannekellon saattoi kuulla, kun se oli kiinni oikeassa korvassa tai puolen tuuman päässä vasemmasta korvasta. 4. maaliskuuta, kuudennen hoitokerran jälkeen, tinnitus oli lakannut. 18. huhtikuuta mennessä se ei ollut uusiutunut. Rannekellon saattoi kuulla kahdeksan tuuman päästä oikeasta ja yhdeksän tuuman päästä vasemmasta korvasta.

Tapaus 4. Naispotilas tavattiin ensi kertaa neljäs helmikuuta 1902. Hän oli ollut kuuro seitsemän vuotta. Hänellä oli jatkuvaa tinnitusta. Kartiolisäkkeen luun johtuminen oli hyvä. Ilman johtuminen oli miinus molemmilla puolilla. Rannekellon saattoi kuulla molemmilla korvilla kahden tuuman päästä korvasta. 4. maaliskuuta, kuudennen hoitokerran jälkeen, tinnitus oli kadonnut. 18. maaliskuuta mennessä ei oltu havaittu sen uusiutumista. Rannekellon saattoi kuulla kahden ja puolen tuuman päästä oikeasta ja kolmen tuuman päästä vasemmasta korvasta.

Kuten jo mainitsin, tällä artikkelilla ei vanhuuden ja ylimalkaisen raportoinnin vuoksi ole paljoakaan tieteellistä arvoa. Se ei kuitenkaan tarkoita, että nämä tulokset pitäisi automaattisesti jättää huomioimatta. Välikorvaperäinen kuurous ja tinnitus ovat yhä haasteita, joihin lääketieteellä ei aina ole tarjota toimivaa hoitoa varsinkaan siinä vaiheessa kun tauti on päässyt kroonistumaan. Olisikin mielenkiintoista toistaa nämä kokeet ja testata, olisiko otsonista kilpailijaksi nykyisten hoitomuotojen kanssa. Mikäli näin olisi, tilanne olisi hyvin mielenkiintoinen. Se osoittaisi, että yli sadan vuoden takaisista tutkimuksistakin voisi yhä olla paljon opittavaa. Alkuperäisartikkeli on sen verran vanha, että sen tekijänoikeudet ovat vanhentuneet. Niinpä skannasin sen ja artikkeli aukeaa pdf-muodossa alla olevasta linkistä.

 

Viite:

Stoker, George, Ozone in chronic middle-ear deafness. Lancet II(Nov. 1.): 1187-1188, 1902. Full text PDF