July 16, 2007 - Miika Sallinen

Tutkimuksia kroonisen keuhkoahtaumataudin hoidosta otsoniterapialla

Olen näillä sivuilla käsitellyt hengityselinten sairauksia hyvin vähän. Otsoni itsessään tuntuukin varmasti oudolta lääkkeeltä tuollaisiin oireisiin, sillä se tunnetaan erityisesti ilmansaasteena, joka aiheuttaa haittoja hengityselimille. Toki otsonin haittoja voidaan vähentää tai jopa eliminoida, huolehtimalla siitä ettei pitoisuus pääse liian suureksi. Otsoniterapioihin nuo haitat eivät kuitenkaan liity mitenkään. otsoniterapioissa otsoni ei hengitetä. Esimerkiksi otsoni-autohemoterapiassa mikään hengityselin ei altistu suoraan otsonille.

Itse otsoniterapiaa hengityselinten hoidossa on tutkittu toistaiseksi hyvin vähän. Esimerkiksi kirjassani olen käsitellyt vain muutamaa astmaan liittyvää tutkimusta. Sen sijaan useillakin nettisivuilla olen törmännyt väitteisiin, että otsoniterapia olisi tehokasta myös krooniseen keuhkoahtaumatautiin (Chronic obstructive pulmonary disease, COPD). Näille väitteille olen vasta äskettäin löytänyt tukea tieteellisistä artikkeleista. Itse asiassa jo vuonna 1996 julkaistiin Acta Toxicologica et Therapeutica –lehdessä tapauskertomus, jossa kroonista keuhkoahtaumatautia oli menestyksellisesti hoidettu suonensisäisellä otsoniterapialla. Tutkimus oli tehty Napolin toisessa yliopistossa Italiassa, ja vaikka kyseessä olikin pelkkä yksittäistapaus, ansaitsee se mielestäni tulla tunnetuksi myös suomalaislukijoiden keskuudessa.

Kroonisen keuhkoahtaumataudin eteneminen on salakavala. Kun jokin jatkuva ärsytys aiheuttaa limaneritystä keuhkoputkessa, putken seinämät kovettuvat vähitellen, ja ilman kulkuaukko pienenee. Samalla pienimpien keuhkorakkuloiden seinien rakenne rappeutuu, ja rakkulat löystyvät ja laajenevat. Tämä laajeneminen kehittyy vähitellen emfyseemaksi, jolloin rakkuloiden joustavuus ja hapenottokyky ratkaisevasti vähenevät. Vaikka emfyseema onkin suomeksi keuhkolaajentuma, tämä laajeneminen ei tule hengityksen hyödyksi, vaan ilma jää loukkuun, mistä sen sisältämä happi ei pääse kulkeutumaan verenkiertoon. Oireet ovat aluksi lieviä: jatkuva yskä ja vinkuva hengitys. Vähitellen hengenahdistus pahenee ja yleiskunto heikkenee. Potilaalla, jolla on pitkälle kehittynyt COPD, on harmahtava iho ja laajentunut rintakehä, joskus jopa jatkuvista hengitysponnisteluista johtuvia painaumia rintakehän yläosassa. Päivittäiset askareet käyvät yhä raskaammiksi sekä kävely portaissa ja vastamäissä miltei mahdottomaksi.

Italialaisessa raportissa (Luongo ym. 1996) raportoitiin 70-vuotiaasta potilaasta, jolla oli COPD ja siihen liittyvää astmaa ja hengenahdistusta. Potilaan keuhkpputken seinämät olivat kovettuneet ja henki kulki yhä huonommin. Tämä aiheutti yskimistä ja hengenahdistusta, joita alettiin hoitaa keuhkoputkien laajentajilla, fysioterapialla, hengitysharjoituksilla, antibioottihoidolla ja rikastetun hapen hengityksellä (2,5 l/min, 6-10 tuntia päivässä). Kuukauden intensiivisen hoidon jälkeen oireet eivät olleet helpottuneet. Niinpä potilaalle päätettiin kokeilla otsoni-infuusioihin perustuvaa hoitoprotokollaa. Tutkijat olivat havainneet, miten otsoniterapialla voitiin parantaa veren virtausominaisuuksia, koska se vähentää veren viskositeettiä ja heikentää sen saostumista. Lisäksi otsoniterapian uskottiin kiihdyttävän glykolyysiä ja lisäävän 2,3-DPG:n määrää, joka parantaa hapen vapautumista kudoksille, ja toisaalta sen sitoutumista hemoglobiinin keuhkoissa. (Nämä asiat on sittemmin todettu useissakin tutkimuksissa).

Potilasta hoidettiin otsoni-autohemoterapialla kaikkiaan 11 kertaa neljän kuukauden aikana. Hänet testattiin ennen hoitoja, kahdesti hoitojen aikana, heti hoitojen päätyttyä, ja 2,5 kuukautta hoitojen päättymisen jälkeen. Spirometritestauksissa tutkittiin vitaalikapasiteettiä ja sekuntitilavuutta, eli sitä ilmamäärää, jonka tutkittava pystyy puhaltamaan täyteen imetyistä keuhkoista yhden sekunnin aikana. Lisäksi samoilla tarkastuskäynneillä mitattiin myös ulos- ja sisäänhengitetyn ilman maksimipaineet. Lähtötilanne oli varsin heikko, sillä potilaan vitaalikapasiteetti oli vain 1450 ml, ja sekuntitilavuus 980 ml. Hoitojen jälkeen vitaalikapasiteetti nousi huimasti ja vakiintui yli kahden litran arvoihin. Myös ulos- ja sisäänhengitetyn ilman paineet kasvoivat huimasti. Ainoastaan sekuntitilavuudessa kehitys oli lievempää, joskin varmaa. Tarkemmat mittaustulokset on esitetty taulukossa 1.

Taulukko 1. Luongon ym. (1996) 70-vuotiaalla COPD-potilaalla havatsemat tulokset.

On huomattava, että hyvät tulokset olivat pysyneet suhteellisen vakaina myös 2,5 kuukautta hoitojen päättymisen jälkeen tehdyssä tarkastuksessa. Tutkijat uskoivat, että otsoniterapia olisi lisännyt aineenvaihduntaa ja hapenkuljetusta, jolloin hengityslihakset saattoivat toimia tehokkaammin. Tämän vuoksi potilaan elämänlaatu parani, taudin heikentävä kehitys pysähtyi ja hänen sairaalakäyntinsä minimoituivat. Hoitoa pidettiin myös hyvin kustannustehokkaana.

Valitettavasti tämä tapaus oli kuitenkin pelkkä yksittäistapaus. Huomattavasta kohenemisesta huolimatta sen perusteella ei kuitenkaan voi sanoa mitään ehdottoman varmaa otsoniterapian tehoista krooniseen keuhkoahtaumatautiin. Tähän tilanteeseen on hiljattain tullut parantumista, kun moldovalainen lääkäri Angela Benejari teki hiljattain väitöskirjansa otsoniterapiasta kroonisen keuhkoahtaumataudin hoidossa. Tutkimus oli huomattavan laaja käsittäen kaikkiaan 275 potilasta. Heistä 91 sai otsoniterapiaa, 92 laserterapiaa ja loput 92 pelkästään perinteistä fysioterapiaa (kontrolliryhmä). Valitettavasti väitöskirja on kirjoitettu romaniaksi. Kieli on minulle sen verran vieras, että kovin yksityiskohtaisesti en sen sisältöön ole jaksanut perehtyä. Otsoniterapiaa annettiin kuitenkin suonensisäisenä fysiologisena suolaliuoksena 2-3 kertaa viikossa. Potilailta tutkittiin neljää eri oiretta, joita olivat yskiminen, limaneritys, hengenahdistus ja keuhkojen toiminta spirometrisissä tutkimuksissa. Otsonia saaneiden tila alkoi kohentua selvästi. 15 hoitopäivän jälkeen oireiden kokonaisindeksi oli laskenut 10,6:sta 8,5:een ja 30 päivän kuluttua ainoastaan 2,83:een eli alle kolmannekseen lähtötilanteesta. Perinteisellä fysioterapiahoidolla päästiin 10,7:sta 7,2:een ja laserterapialla 10,9:sta 4,9:aan. Lisäksi tutkittiin useita laboratoriokokeita, joiden perusteella otsoniterapia näytti myös olleen parasta. Tällä perusteella otsonin teho italialaisessa tapauskertomuksessa ei ollut sattumaa, vaan hoito näyttää tehoavan myös yleisesti suuremmallakin potilasjoukolla. Valitettavasti Benejarin tutkimuksesta on saatavilla ainoastaan romaniankielinen väitöskirja. Todella käypää todistusaineistoa siitä tulee vasta kun se onnistutaan julkaisemaan englanniksi jossain tunnetussa tiedejulkaisussa, mikä jo sinänsä on epätodennäköistä tuntien läntisten kustantajien asenteet entisestä Neuvostoliitosta tulevia vaihtoehtohoitoja koskevia tutkimuksia kohtaan. Tämänkin jälkeen riippumattomien tutkijoiden on kyettävä toistamaan tulokset. Onkin oletettavaa, että mikäli otsoniterapiasta joskus tulee virallinen hoitokeino tähän tautiin, siihen menee vielä useita vuosia. Ensimmäiset tulokset ovat kuitenkin sen verran lupaavia, että hoitomuodon kokeilu on täysin oikeutettua ja perusteltua sitä ennenkin.

Viitteet

Benejari, Angela, Managementul recuperării bolnavilor cu bronhopneumopatie cronică obstructivă. State University of Medicine and Pharmacy “Nicolae Testemitanu”, Chişinău, Moldova 2006. [Dissertation Written in Romanian] Full text PDF, English abstract

Luongo, C.; C. Vicario; L. Mascolo; M. A. M. Giugliano; F. M. Limongelli; R. Russo & N. La Rocca, Possibilità terapeutica dell’ossigeno-ozono nella broncopneumopatia chronica ostruttiva (caso clinico). Acta Toxicologica et Therapeutica 17(2/3): 273-278, 1996.