March 17, 2005 - Miika Sallinen

Varoittavia esimerkkejä otsoniterapioissa tapahtuneista haittavaikutuksista

Otsonihoitoja on eri muodoissa annettu jo ensimmäisestä maailmansodasta lähtien. Hoitojen turvallisuudesta on sittemmin saatu vakuuttavaa todistusaineistoa. Kattavin tutkimus tosin on jo neljännesvuosisadan takaa vuodelta 1980, jolloin sikäläisen Länsi-Saksan otsoniterapiayhdistyksen valvonnassa suoritettiin kysely lääkinnällisen otsonin turvallisuudesta. Tutkimuksessa kaikille tunnetuille otsonia käyttäville lääkäreille ja terapeuteille lähetettiin kysely otsonin käytössä syntyneistä onnettomuuksista ja otsoniterapiaan liittyvistä sivuvaikutuksista. Tulokset kerättiin M. T. Jacobsin tohtorinväitöskirjaan “Zwischenfälle und typische Komplikationen bei der Ozon-Sauerstoff-Therapie” [Happi-otsoniterapian onnettomuudet ja tyypilliset sivuvaikutukset]. Tärkeimmät tulokset on referoitu myös kirjaan “The Use of Ozone in Medicine” (Rilling & Viebahn 1987, 78-79)

Kyselyt lähetettiin 2815 terapeutille, ja vastauksia saatiin 644:lta. Hoidettuja potilaita oli yhteensä 384775 ja onnettomuuksia esiintyi 0,087 %:lla potilaista. Jokaista potilasta kohden tehtiin keskimäärin 14,5 hoitokertaa, mikä tarkoittaa yhteensä 5579238 sovellutusta. Kun onnettomuusmäärät suhteutetaan otsonin  käyttökertoihin, havaitaan, että niitä tuli yhteensä kuusi tapausta 100000 hoitokertaa kohden, tai 0,006 % tapauksista. Jos vielä vähennetään sellaiset tapaukset, jotka eivät varsinaisesti ole otsonin  (vaan ennemminkin hoitomuodon) aiheuttamia, jäljelle jää 40 tapausta, joista neljä päättyi kohtalokkaasti. Tämä tarkoittaa seitsemää tapausta miljoonaa hoitosovellusta kohden eli 0,0007 %. Vaikka hoidot olivat hämmästyttävän turvallisia, kohtalokkaitakin tapauksia sattui. Ne olivat syntyneet kaasuembollien muodostumisesta potilaiden verenkiertoon. Kaasukuplan päätyessä sydämeen, keuhkoihin tai aivoihin, seurauksena voi usein olla jopa kuolema. Tämän katsauksen perusteella Lääketieteellinen otsoniterapiayhdistys kielsi suorat suonensisäiset otsoni-injektiot ja antoi suosituksen, että niiden sijaan käytettäisiin laajaa autohemoterapiaa.

Koska kyseinen yhdistys ei ollut viranomainen, kielto jäi lähinnä suositukseksi. Suoria suonensisäisiä injektioita käytetään yhä yleisesti varsinkin Pohjois-Amerikassa. Professori Velio Bocci (1999) mainitsi katsauksessaan, että Italiassa olisi ainakin kaksi ihmistä kuollut keuhkoemboliaan vuosina 1997–1998. Molemmissa tapauksissa hoitoja annettiin laskimonsisäisinä injektioina. Minulle hän kertoi sähköpostitse marraskuussa 2003, että kaasuembolisaatio oli hiljattain tappanut naisen Napolilaisessa kauneushoitolassa. Siitä lähtien otsonihoidot ovat olleet kiellettyjä alueen yleisissä sairaaloissa. En ollenkaan ihmettele Professori Boccin huolta huolimattomasti annettujen hoitojen tuhoisista vaikutuksista, kun hän varoittelee niistä riskeistä, joihin asiantuntemattomien puoskarien toiminta johtaa. Huolimaton toiminta on aiheuttanut muutamia yksittäisiä onnettomuuksia myös niissä hoitomuodoissa, jotka on yleisesti luokiteltu erittäin turvallisiksi.

Onnettomuus autohemoterapiassa

Marchetti ja La Monaca (1999) raportoivat erästä tapauksesta, jossa 20-vuotias nainen oli kuollut saatuaan otsoni-autohemoterapiaa psoriasiksen hoitoon. Radiografia 24 tuntia kuoleman jälkeen paljasti kaasua sydämen oikeassa ja vasemmassa kammiossa. Ruumiinavaus paljasti kaasuembolleja sekä sydämen läheisyydessä aortassa että keuhkovaltimoissa. Myös aivojen tutkiminen paljasti muutamia kuplia.

Tapaus oli kuitenkin hyvin omituinen. Potilas oli saanut hoitoja jo lukuisa kertoja, ja kohtalokas onnettomuus tapahtui hänen 31. hoitokerrallaan, eli tällekin potilaalle hoidot olivat aiemmin olleet turvallisia. Tutkijat totesivat, että heidän tutkimuksessaan ei ollut riittävästi tietoa kaasun tilavuudesta ja veren virtausnopeudesta. he epäilivät laitteiston vääränlaista liittämistä potilaan laskimoverenkiertoon. Tällöin on mahdollista, että mukana on tullut myös ilmaa. Valitettavasti potilaan kaasuembolleista ei saatu näytettä, josta olisi voinut analysoida hapen ja typen suhteen. Typpi ei liukene vereen hapen tavoin, joten pienikin määrä sitä voi olla kohtalokas. Tutkijat itse totesivat onnettomuuden aiheutuneen vääränlaisesta lääkinnällisen otsonin annostuksesta.

Puhdistamattomien välineiden aiheuttamat onnettomuudet

Daschner (1997) raportoi 35-vuotiaasta naisesta, joka hoidatti itseään otsoni-autohemoterapialla. Hän sai hoitojen aikana huonosti puhdistetusta laitteesta itselleen sekä HIV:n että C-hepatiitin. Myös kaksi muuta potilasta sai C-hepatiitin. Myös Gabriel ym. (1996) ovat raportoineet kahden potilaan saaneen C-hepatiitin otsonihoitojen jälkeen, mutta täyttä varmuutta taudin alkuperästä ei ollut. Nämä ovat varoittavia esimerkkejä huonosti puhdistettujen laitteiden vaaroista. Niillä ei kuitenkaan ole mitään tekemistä otsoniterapioiden vaarallisuuden suhteen. Missä tahansa injektioissa vaativissa hoidoissa voi sattua vastaavaa, jos hygieniasta ei pidetä huolta.

Kolme outoa yksittäistapausta

Näiden raportoitujen onnettomuuksien lisäksi on olemassa ainakin kolme yksittäistapausta, joissa potilas on saanut vakavia oireita otsoniterapian aikana/jälkeen. Ensimmäinen oli Mayerin ym. (1991) raportoima tapaus HIV-potilaasta, joka sai pitkähkön otsoniterapiakuurin aikana paranoideja hallusinaaatioita. Artikkelin ilmestymisestä on jo 14 vuotta, eikä yhdessäkään uudemmassa tutkimuksessa ole havaittu vastaavaa. Toisaalta monet tutkijat ovat raportoineet yksittäisten HIV-potilaiden psyykkisistä oireista mukaan lukien tällaiset hallusinaatiot. Niinpä onkin oletettavaa, että tämän potilaan hallusinaatiot aiheutuivat muista syistä kuin otsoniterapiasta ja että ne vain sattumalta tapahtuivat samaan aikaan.

Kaksi muuta aivan hiljattain raportoitua tapausta liittyy välilevyn tyrän hoitoon. Välilevyn tyrää on menestyksellisesti hoidettu välilevyn tai kipeytyneen hermosolmun alueelle annetuilla otsoni-injektioilla. Lo Giudice ym. (2004) raportoivat, että tällainen hoitomuoto oli aiheuttanut eräälle 45-vuotiaalle naiselle verkkokalvonsisäisiä verenvuotoja. Heti hoidon jälkeen potilas oli havainnut molempien silmien näkökentässään täpliä, ja viikon kuluttua näkötarkastuksessa varsinkin toisen silmän näkö oli mennyt erittäin huonoksi. Näön heikkenemisen syyksi paljastuivat verkkokalvon huomattavat verenvuodot.

Vastaavia oireita on aiemmin raportoitu mm. kortisoni-injektioiden yhteydessä. Niiden mekanismi liittynee rintakehänsisäisen laskimoiden paineen kohoamiseen, joka siirtyy suoraan verkkokalvon laskimoihin ja lopulta hiussoluihin. Tällainen oire saa alkunsa esimerkiksi voimakkaasta yskimisestä tai rintakehän tai mahan äkillisestä puristuksesta. Otsoni-injektio ei aiheuta kumpaakaan, mutta tavalla ai toisella potilas on voinut reagoida hoitoon tällä tavoin. Toisaalta lisääntynyt välilevynsisäinen paine ja sen pienet murtumat ovat voineet saada seoksen leviämään kovakalvon ulkopuoliseen tilaan aiheuttaen selkäytimen nestepaineen nousun, joka on siirtynyt suoraan silmähermoon ja sitä kautta verkkokalvon laskimoverenkiertoon. Näin se on aiheuttanut pullistumia ja murtumia verkkokalvon laskimoihin. (Vastaava oire tunnetaan yleisemmin Tersonin oireyhtymänä). Tapauksesta selvittiin suhteellisen hyvin, sillä oikean silmän näkö ja verenvuodot olivat muutamassa kuukaudessa parantuneet jo lähes täysin, ja vasemmallakin näkö oli jo suhteellisen hyvä.

Vielä uudemmassa raportissa (Corea ym. 2004) 66-vuotias nainen oli saanut molemminpuolisen aivoinfarktin vastaavan hoidon jälkeen. Tämä ilmeni molempien silmien äkillisenä sokeutumisena, joka kuitenkin alkoi parantua neljä päivää myöhemmin. Tomografiakuvauksissa ei havaittu poikkeamia, mutta magneetti- ja ultraäänikuvauksissa havaittiin poikkeamia takaraivonpuoleisessa lohkossa ja otsan valkoisessa aineessa molemminpuolisesti. Tutkijat pitivät emboliaa todennäköisimpänä onnettomuuden syynä. He tosin mainitsevat, että monet raportit ovat esittäneet tapauksia hetkittäisistä molemminpuolisista sokeutumisista epiduraalisten injektioiden jälkeen, mutta ne kaikki ovat liittyneet kallonsisäisen paineen nousuun, joka on johtanut verkkokalvon verenvuotoihin (kuten edellisessä esimerkissä). On kuitenkin huomioitava, että potilas kärsi korkeasta verenpaineesta, ja hän oli polttanut jo 44 vuoden ajan säännöllisesti 20 savuketta päivässä. Sen vuoksi hän kuului riskiryhmään, jolla aivoinfarktin voi laukausta pienempikin seikka. Mitään todisteita embolismista ei löytynyt, eikä välilevyn alueelle tehdyt injektiot sellaisia ensimmäisesi aivoissa aiheuttaisikaan.

Molemmat tapaukset ovat erikoisia. Ne liittyvät otsoni-injektioihin, mutta otsoni ei todennäköisesti ole kummassakaan aiheuttaja, vaan hermostoa ärsyttänyt menetelmä, joka on johtanut äkilliseen kallonsisäiseen verenpaineen kasvuun. Välilevyn tyrän ja iskiaksen hoitaminen otsoni-injektioilla on eräs tutkituimmista otsonihoitomenetelmistä. Vaikka minulla ei olekaan saatavilla tarkkoja lukuja, hoitokertoja on varmasti annettu jo kymmeniä tuhansia täysin turvallisesti. Vaikka kumpikaan onnettomuus ei ollut kohtalokas, nämä raportit ovat huomioimisen arvoisia ainakin silloin, jos onnettomuuksia alkaa tulla enemmän. Molempia tapauksia voidaan pitää harvinaisuuksina, ja varsikin jälkimmäisessä potilas kuului todelliseen riskiryhmään. Siksi nämäkään raportit eivät mielestäni anna vielä aihetta muuttaa hoitosuosituksia.

Akatalaasia – potentiaalinen, mutta harvinainen vaara

Suonensisäisten vetyperoksiditutkimusten yleistyttyä 1960-luvulla, lontoolainen lääkäri R. A. Williams (1964) varoitti aiheellisesti eräästä taudista. Kyseessä on akatalaasia niminen perinnöllinen tauti, jossa veressä ei esiinny käytännössä lainkaan katalaasia tai peroksidaaseja. Tällaisilla potilailla ei ole vastustuskykyä vetyperoksidille kuten ei luonnollisesti otsonillekaan. Williams lainasi raporttia, jossa erään 11-vuotiaan tytön haavoja oli puhdistettu vetyperoksidilla. Sen seurauksena haavat alkoivat vuotaa lähestulkoon mustaa verta, ja siihen ilmestyi vain hieman tyypillisiä vetyperoksidin hajoamista osoittavia kaasukuplia. Hemoglobiini oli hapettunut ferrimuotoiseksi methemoglobiiniksi, joka ei kykene kuljettamaan happea. Suonensisäinen hoito olisi tällaisella potilaalla todennäköisesti johtanut nopeaan kuolemaan. Tämä oireyhtymä on kuitenkin hyvin harvinainen. Sitä tavataan ainoastaan Kaukoidässä, jossa sielläkin vain kaksi henkilöä 100000:sta sairastaa sitä. Jos tautia epäillään, se on helppo todeta ottamalla pieni verinäyte ja kokeilla, miten vetyperoksidi siihen vaikuttaa.

Yhteenveto

Otsoni itsessään on oikein annosteltuna äärimmäisen turvallinen lääkeaine. Tässä käsitellyt raportoidut onnettomuudet tai haittavaikutukset johtuvat joko vääristä menetelmistä, huolimattomuudesta tai todennäköisesti seikoista, jotka on aiheetta liitetty otsoniterapiaan. Jos ja kun hoitomuodot yleistyvät, on tietysti mahdollista, että tietyntyyppisten onnettomuuksien tai haittavaikutusten määräkin kasvaa. Toistaiseksi ainoa merkki siitä on kaksi havaittua välilevytyräpotilasta, mutta nämäkin tapaukset ovat epäselviä ja otsonin syyttäminen on ainakin vielä ennenaikaista. Jokainen onnettomuus on kuitenkin liikaa. Niinpä tässä esiteltyjä tapauksia ei pidä pelätä, mutta niistä pitää ottaa opiksi.

Viitteet:

Bocci, V., Biological and clinical effects of ozone. Has ozone therapy a future in medicine? British Journal of Biomedical Science 56: 270-279, 1999. (abstract, full text PDF)

Corea, Francesco; Serena Amici; Nicola Murgia & Nicola Tambasco, A Case of Vertebrobasilar Stroke During Oxygen-ozone Therapy. Journal of Stroke and Cerebrovascular Diseases 13: 259-261, 2004.

Daschner, F. D., Hepatitis C and Human Immunodeficiency Virus Infection Following Ozone Autohaemotherapy. European Journal of Clinical Microbiology and Infectious Diseases 16: 620, 1997.

Gabriel, Christian; Barbara Blauhut; Rosemarie Greul; Bruno Schneewels & Michael Roggendorf, Transmission of hepatitis C by ozone enrichtement of autologous blood. Lancet 347: 541, 1996.

Lo Giudice, Giuseppe; Franco Valdi; Maurizio Gismondi; Giovanni Prosdocimo & Valentina de Belvis, Acute Bilateral Vitreo-retinal Hemorrhages Following Oxygen-ozone Therapy for Lumbar Disc Herniation. American Journal of Ophthalmology 138: 175-177, 2004. (abstract)

Marchetti, D. & G. La Monaca, An unexpected death during oxygen-ozone therapy. American Journal of Forensic Medicine and Pathology 21: 144-147, 2000. (abstract)

Mayer, C.; M. Soyka & D. Naber, Paranoid-halluzinatorische Psychose bei einem HIV-infizierten Patienten unter Ozontherapie. Nervenarzt 62: 194-197, 1991.

Rilling, Siegfried & Renate Viebahn, The Use of Ozone in Medicine. Karl F. Haug Publishers, Heidelberg, 1987.

Williams, R. A., The Effect of Intra-arterial Hydrogen Peroxide. Proceedings of the Royal Society of Medicine 57: 20-21, 1964.


Strict Standards: call_user_func_array() expects parameter 1 to be a valid callback, non-static method dc_jqaccordion::footer() should not be called statically in /home/otsonite/public_html/wp-includes/plugin.php on line 525