July 21, 2010 - Miika Sallinen

Otsoniterapian vaikutus kudosten hapensaantiin

Otsoniterapialla voidaan tehostaa kudosten hapensaantia. Olen silti kyllästymiseen asti lukenut erityisesti maallikkojen kirjoittamia kirjoituksia varsinkin amerikkalaisilta nettisivuilta, kuinka otsoni on oikeaa “superhappea”, joka imeytyy soluihin paljon tavallista happea paremmin.

Tällaisesta ei tietenkään ole kysymys. Otsoniterapioissa otsonia käytetään kerrallaan vain muutamia milligrammoja, jos sitäkään. Tämä on happimäärältään verrattavissa yksittäiseen sisäänhengitykseen, jos siihenkään. Käytännössä otsonista peräisin olevalla hapella ei siis voi teoriassakaan olla oleellista merkitystä kehon saamaan happeen.

Vaikka otsonista peräisin olevaa happea on merkityksettömän vähän, voidaan otsoniterapialla silti tehostaa kehon hapensaantia monin tavoin. Tässä artikkelissa käsittelen muutamaa keskeistä mekanismia ja suoria tuloksia, kuinka kudosten happipitoisuus todellakin nousee merkittävästi.

Otsoniterapia tehostaa hemoglobiinin kykyä luovuttaa happea kudoksille

Yksi merkittävä tekijä on entsyymi nimeltä 2,3-difosfoglyseraatti eli lyhyemmin 2,3-DPG. Ilman 2,3-DPG:tä happea sisältävä veren hemoglobiini ei kykene luovuttamaan happea kudoksille pienissä verisuonissa. Mitä enemmän hemoglobiiniin sitoutuu 2,3-DPG:tä, sitä paremmin se luovuttaa happensa kudoksille.

Kudosten happipitoisuutta voidaan siis lisätä lisäämällä hemoglobiiniin sitoutuneen 2,3-DPG:n määrää. Valitettavasti 2,3-DPG:tä ei voi ottaa suun kautta pillerinä eikä edes injektiona. Tai vaikka voisikin, se ei sellaisenaan tarttuisi hemoglobiiniin. 2,3-DPG:n tuotantoa voidaan kuitenkin tehostaa lisäämällä soluhengitystä ja sitä kautta ATP:n (adenosiinitrifosfaatti) tuotantoa. Tämän artikkelin aiheena ei ole otsonin vaikutus ATP:n tuotantoon, mutta todettakoon, että vaikutus on merkittävä ja se on havaittu niin eläimillä (Shimizu % Shiratori 1999, Akioka ym. 2002, Kontorschikova 2001) kuin ihmisilläkin (Viebahn 1996).

Näin ollen otsoniterapian avulla voidaan ainakin teoriassa lisätä myös hemoglobiiniin sitoutuneen 2,3-DPG:n määrää ja sitä kautta lisätä kudosten hapensaantia. Tämä toimii myös käytännössä. Saksalainen lääkäri Renate Viebahn on jo 1990-luvulla mittaillut 2,3-DPG-tasoja erilaisilla ihmisillä ennen ja jälkeen otsoniterapian. Tulokset olivat hyvin havainnollistavia. Vakavista  ääreisverenkierron häiriöistä kärsivien potilaiden (pääosin diabeetikkoja) 2,3-DPG-tasot keskimäärin jopa kaksinkertaistuivat. Viebahn toteaakin, että kun happi ei enää ole niin tiukasti sitoutunut hemoglobiiniin, ääreisalueiden kudokset saavat paremmin happea. Tämä on varmasti yksi tärkeä syy, miksi tällaiset potilaat kohenevat niin huomattavasti otsoniterapiakuurin seurauksena.

Tavallisilla vanhuspotilailla saatiin myös mielenkiintoisia tuloksia. 11 potilaalle annettiin kertahoitona 6,0 mg otsonia suolihuuhteluna (otsonipitoisuus 20 mg/l, tilavuus 300 ml). Toiselle 11 potilaalle annettiin otsonia 30 mg kerrallaan (otsonipitoisuus 100 mg/l, tilavuus 300 ml). Hoitoja annettiin kahdesti viikossa yhteensä 10 kertaa. Pienemmän otsoniannoksen saaneilla potilailla 2,3-DPG-tasot nousivat noin 10 % kahdeksan viikon jälkeen. Sen sijaan suuren annoksen saaneilla potilailla 2,3-DPG-tasot aluksi jopa laskivat hiukan, mutta kuurin päätyttyä ne alkoivat selvästi nousta ja 13 viikon kuluttua ne olivat noin 35 % alkuperäistä suuremmat.

Artikkelia lukiessa ihmettelin Viebahnin käyttämää peräti 100 mg/l otsonipitoisuutta. Kun tarkastelin tuloksia ja huomasin 2,3-DPG:n määrän alussa jopa pudonneen, arvelin sen johtuneen yliannostuksen negatiivisista vaikutuksista. Lukiessani artikkelia eteenpäin, huomasin, että Viebahn oli tarkoituksella käyttänyt yliannostusta. Hän oletti sen estävän tiettyjen soluhengitystä tehostavien entsyymien toimintaa punasolujen aineenvaihdunnassa. Terapeuttiset vaikutukset alkoivat näkyä vasta yliannosten lakattua.

Kun vastaava koe tehtiin hyvin treenatuille yleisurheilijoille tulos oli odotetusti selvästi vaisumpi.  Kymmenen otsonihoitoa peräsuolihuuhteluna nosti urheilijoiden 2,3-DPG-määriä vain vajaa 10 %. Koska plaseboa saanutta vertailuryhmää ei ollut, on vaikea sanoa, miten merkittävä muutos oli. Joka tapauksessa näyttää siltä, että otsoniterapiassa voisi tehostaa jopa huippu-urheilijoiden hapensaantia. Ei tietenkään suhteessa yhtä paljon, kuin sairaiden ja vanhusten, mutta joka tapauksessa selvästi.

Yhteenvetona voidaan todeta, että pitkäaikainen otsoniterapiakuuri lisää 2,3-DPG:n määrää punasoluissa ja tehostaa hapen siirtymistä verestä kudoksille. Vaikutus on selkein sairailla ja selkeä myös vanhuksilla. Sen sijaan huippu-urheilijoilla selvästi vähäisempi, joskin ilmeisen merkittävä. Myös Bocci (2002, 128) oletti, että 2,3-DPG nousee merkittävästi lähinnä niillä, joilla arvot ovat tavallista alhaisempia.

Verenkierron tehostuminen

2,3-DPG-lisääntyy punasoluissa hitaasti – yleensä viikkojen otsoniterapiakuurin jälkeen. Useilla potilailla havaitaan tuloksia paljon nopeammin. Muutamilla jopa ensimmäisen hoidon aikana tai pian sen jälkeen. Toinen selkeä happipitoisuuteen vaikuttava seikka on verenkierron tehostuminen. Sitä alkaa tapahtua välittömästi hoidon alettua. Ohessa on lämpökamerakuva, jonka otin venäläisen lääkärin Andrei Struchkovin tietokoneen näytöltä vieraillessani Nizhny Novgorodissa Venäjällä syksyllä 2008. Kuvassa 1. on esitetty sama potilas ennen ja vain viisi minuuttia otsoni-autohemoterapian jälkeen.

Potilaasta otetut lämpökamerakuvat ennen ja jälkeen otsoni-autohemoterapianKuva 1. Potilaasta otetut lämpökamerakuvat ennen ja jälkeen otsoni-autohemoterapian.

Veren virtauksen tehostumiseen vaikuttavat monet seikat. Otsoniterapian jälkeen veren viskositeetti vähenee ja sen läpäisykyky paranevat. Esimerkiksi italialainen Napolin yliopistossa toimiva tutkimusryhmä (Giunta ym. 2001) havaitsi merkittäviä muutoksia jo pelkästään yhden otsoni-autohemoterapian jälkeen. Heidänkin potilaansa tosin olivat perifeerisestä valtimotaudista kärsiviä, joskaan mukaan ei otettu diabeetikkoja.

Kaikkiaan 27 potilaalle (keski-ikä 66 vuotta) tehtiin seuraavanlainen testi. Heille suoritettiin laaja autohemoterapia sekä happi-otsoniseoksella että pelkällä hapella. Potilaille itselleen ei kerrottu, kumpi toimenpide kullakin kerralla tehtiin.  Kun veri oli uudelleeninfusoitu takaisin potilaaseen, puolen tunnin jälkeen otettiin verinäytteet analysoitaviksi.

Tulokset olivat selkeitä. Siinä missä otsoniterapia pudotti veren viskositeettiä selvästi ja paransi veren läpäisykykyä, pelkällä hapella ei ollut olennaista vaikutusta. Tulokset on tarkemmin esitelty taulukoissa 1 ja 2.

Taulukko 1. Yhden otsoni-autohemoterapian välitön vaikutus veren viskositeettiin ja läpäisykykyyn perifeeristä valtimotautia sairastavilla potilailla. Viskositeetti pienenee ja läpäisykyky paranee arvojen lähestyessä terveiden henkilöiden viitearvoja. Kaikki muutokset olivat tilastollisesti merkittäviä (*p<0.05; **p<0.01). (Giunta ym. 2001)

Ennen Jälkeen Terveen viitearvot
Veren viskositeetti (mPa.s)

225 s-1

45 s-1

 

7±1,3

15±3

 

6,1±1,1*

9,8±2,1*

 

5,3±0,8**

7,3±0,6**

Veren läpäisykyky (punasolujen nopeus ml/min) 0,58±0,1 0,9±0,1** 0,98±0,1**

Taulukko 2. Yhden ilman otsonia suoritetun autohemoterapian välitön vaikutus veren viskositeettiin ja läpäisykykyyn. Mitään merkittävää muutosta ei havaittu. (Giunta ym. 2001)

Ennen Jälkeen Terveen viitearvot
Veren viskositeetti (mPa.s)

225 s-1

45 s-1

 

7,2±1,4

14±4,1

 

7,0±1,1

15±3,9

 

5,3±0,8**

7,3±0,6**

Veren läpäisykyky (punasolujen nopeus ml/min) 0,56±0,1 0,6±0,1 0,98±0,1**

Samat tutkijat olivat jo aiemmin tehneet vertailevan tutkimuksen, jossa otsoniterapiaa verrattiin painekammiohappihoitoon perifeerisen valtimotaudin hoidossa. Siinä tutkimuksessa tulokset olivat samankaltaisia ja otsoni-autohemoterapia oli selvästi painekammiohappihoitoja tehokkaampaa. Myös tässä tutkimuksessa veren viskositeetti putosi ja punasolujen läpäisevyys parani selvästi. (Verrazzo ym. 1995)

Seuraava syy verenkierron paranemiseen on pienten verisuonten ilmeinen laajentuminen. Tätä laajentumista aiheuttavat tietyt prostasykliinit ja typpioksidi. Onkin ilmeistä, että otsoniterapialla voidaan tehostaa jomman kumman tai molempien tuotantoa. Molemmista on selkeitä viitteitä, joskaan ei sitovia todisteita.

Saksalaisessa Philipp´in yliopistossa tehdyssä tutkimuksessa (Nüsing & Schulz 2004) eläimille annettiin sisäisiä otsonihoitoja happi/otsonikaasulla vatsakalvoon tehtyinä huuhteluina ja tarkoituksena oli tutkia sen vaikutusta sisäsyntyiseen prostanoidien tuotantoon. 50 mg/ml otsopitoisuus nostikin munuaisten erittämän 6-ketoPGF1a:n tuotannon 3-8 -kertaiseksi ja sen metaboliitin 2,3-dinor-6-ketoPGF1a:n määrät nousivat 5-10 -kertaisiksi, ja vaikutus havaittiin kaikilla koe-eläimillä. Nämä prostasykliinit ovat tärkeitä verenkiertojärjestelmän vasodilaattoreita eli ne aiheuttavat verisuonten laajentumista. Tutkijat esittävätkin, että tiettyjen sisäsyntyisten prostasykliinien synteesi myötävaikuttaa otsonikäsittelyn hyödyllisiin vaikutuksiin tietyissä tautitiloissa.

Tämä tutkimus esitettiin neljännessä kansainvälisessä otsonin sovellutuksia käsittelevässä symposiumissa Havannassa vuonna 2004. Sen tiivistelmä löytyy kongressin julkaisuista, mutta varsinaista kokotekstiä ei liene julkaistu. Lisäksi kyseessä on pelkkä koe-eläintutkimus, joten vaikutukset täytyy varmentaa vielä ihmisillä.

Myös typpioksidin tuotannon lisääntymisestä on selkeitä viitteitä. Valacchi ja Bocci (2000) havainnollistivat laboratoriokokeissa, miten pienetkin määrät vetyperoksidia lisäävät typpioksidin vapautumista verisuonten sisäpinnan eli endoteelin soluista. Vetyperoksidi itsessään syntyy otsonista sen reagoidessa veden kanssa. Typpioksidia taas syntyy L-arginiini-nimisestä aminohaposta. Kun A-arginiinia lisättiin, typpioksidin vapautuminen kasvoi entisestään, joskin kaikkein merkittävin vaikutus oli silti vetyperoksidilla. Tämä tutkimus tukee vahvasti otsoniterapian kykyä lisätä typpioksidin tuotantoa pienissä verisuonissa ja siten laajentaa niitä. Laboratoriokokeena sekään ei ole sitova, vaan lisätutkimuksia kaivataan yhä asian selventämiseksi.

Seuraava verenkiertoa parantava seikka on haitallisen LDL-kolesterolin väheneminen. Juuri LDL-kolesteroli pakkautuu verisuonten seinämiin aiheuttaen ahtaumia ja liikkeelle päästyään jopa hengenvaarallisia tukoksia. Luonnollisesti kolesteriarvojen normalisoituminen vaikuttaa ainoastaan sellaisten potilaiden verenkiertoon, joilla arvot ovat poikkeavan korkeita. Normaalin otsoniterapiakuurin jälkeen LDL-kolesteroli on vähentynyt seuraavasti eri tutkimuksissa:

  • 15,4% pudotus viiden otsoni-autohemoterapian jälkeen ja 19,8 % pudotus 20 kerran jälkeen kroonisista sydänoireista kärsivillä potilailla. (Hernández ym. 1995)
  • 17,7% pudotus yhdeksän otsoni-autohemoterapian jälkeen ateroskleroosia sairastavilta potilailta. (Tylicki ym. 2004)
  • 7,2% pudotus ateroskleroosia sairastavilla potilailla, kun he olivat saaneet kymmenen hoitokertaa otsonoitua fysiologista suolaliuosta suonensisäisesti. (Tafil-Klawe ym. 2002)

Näiden lisäksi otsoniterapia voi tehostaa verenkiertoa stimuloimalla uusien verisuonien muodostumista. Tästä aiheesta on vasta vähän tutkimuksia. Ainoaa tuntemaani kliinistä tutkimusta olen hiljattain käsitellyt täällä.

Yleisesti ottaen verenkierto paranee selvästi otsoniterapian jälkeen. Edellä mainituissa tutkimuksissa, joissa tarkasteltiin veren virtausominaisuuksien paranemista, havaittiin myös kuinka iskeemiset kudokset saivat paremmin happea. Niin ikään mainitsemisen arvoinen tutkimus (Clavo ym. 2004b) tehtiin Kanariansaarten syöpäinstituutissa  Las Palmasissa. Siinä yhteensä seitsemältä koehenkilöltä tutkittiin kaikkiaan 28 eri päävaltimon veren virtausnopeuksia otsoniterapian jälkeen. Yhteisessä päävaltimossa veren virtaus nousi peräti 75% kolmannen otsoni-autohemoterapian jälkeen ja vielä viikkoa myöhemmin se oli 29% alkuperäistä suurempi. Keskimmäisessä aivovaltimossa systolinen ja diastolinen veren virtausnopeus olivat lisääntyneet 22 ja 33 prosenttia kolmannen hoidon jälkeen, ja vielä viikkoa myöhemmin lukemat olivat 15 ja 18%. Ei siis ihme, että potilaat kokevat piristyvänsä hoitojen aikana.

Veren ja kudosten happipitoisuuden muutos käytännössä

Ensimmäisistä otsonihoitoihin liittyvistä kaasujen mittauksista raportoivat Wong ym. vuonna 1989. Heidän tutkimuksessaan oli 20 potilasta, jotka olivat saaneet 0,8 milligramman otsoniannoksen lihasinjektiona päivittäin kymmenen päivän ajan. Kuurin jälkeen heiltä mitattiin happiosapaineen ja hemoglobiinin kyllästyneisyysasteen muutokset sekä kapillaarisuonissa että laskimoissa. Kapillarisuonissa happiosapaine nousi kaikilta potilailta, joskin muutamilla muutos oli varsin vähäinen. Myös hemoglobiinin kyllästyneisyysaste nousi. Laskimoissa happiosapaine taas laski niin ikään kaikilla. Myös hemoglobiinin kyllästyneisyys pääsääntöisesti putosi, mutta ei aivan kaikilla potilailla. Tarkemmat tulokset on esitetty kuvissa 2-5.

kapillaarisuonien happiosapaineen muutos otsonikuurin jälkeenKuva 2. kapillaarisuonien happiosapaineen muutos otsonikuurin jälkeen. Kaikkien potilaiden suonien happiosapaine kasvoi, ja osalla jopa huomattavan paljon (Wong ym. 1989)

kapillaarisuonien hemoglobiinin hapen kyllästyneisyysasteen nousu prosenttiyksiköissä otsoniterapiakuurin jälkeenKuva 3.  kapillaarisuonien hemoglobiinin hapen kyllästyneisyysasteen nousu prosenttiyksiköissä otsoniterapiakuurin jälkeen. Kaikilla potilailla hemoglobiini sitoi hoitojen jälkeen enemmän happea (Wong  ym. 1989).

Laskimon happiosapaineen muutos elohopeamillimetreinä otsoniterapiakuurin jälkeenKuva 4. Laskimon happiosapaineen muutos elohopeamillimetreinä otsoniterapiakuurin jälkeen. Kaikilla potilailla osapaine laski edes jonkin verran. Koska kapillaarien happiosapaine oli alkuperäistä korkeampi, merkitsee tämä, että happea on jäänyt entistä paremmin kudoksiin (Wong ym. 1989).

Hemoglobiinin happikyllästyneysyyden muutos prosenttiyksiköissä laskimoissa otsoniterapiakuurin jälkeenKuva 5. Hemoglobiinin happikyllästyneysyyden muutos prosenttiyksiköissä laskimoissa otsoniterapiakuurin jälkeen. Pääosalla potilaista  laskimoiden hemoglobiinin happi oli vähentynyt antaen edelleen ymmärtää, että happea oli jäänyt entistä enemmän kudoksiin (Wong ym. 1989)

Käytännössä nämä tulokset tarkoittavat, että suonet kuljettavat yhä enemmän happea kudoksiin, joissa se kyetään hyödyntämään entistäkin tehokkaammin. Kliiniset mittaustulokset eri tautien hoidossa ovat antaneet vastaavia tuloksia. Esimerkiksi Turrent ja Menéndez (2001) kertoivat sepsispotilailla tehdyissä tutkimuksissaan, kuinka otsonihoitojen vaikutuksesta hemoglobiini luovutti yhä suuremman osan hapestaan kudoksille. Toisaalta hapen sitoutuminen hemoglobiiniin keuhkorakkuloissa normalisoitui. Ennen hoitoja hemoglobiini oli alle 80 %:sti kyllästetty hapella, kun viiden autohemoterapiana annetun päivittäisen hoitokerran jälkeen kyllästyneisyysaste oli jo lähes täydellinen.

Varsin vastaavanlaisia tuloksia saivat myös espanjalaiset tutkijat (Clavo ym. 2003), jotka testasivat huomattavasti lyhyemmän hoitojakson vaikutusta lihasten happipitoisuuteen. Mukana olleet 23 potilasta saivat viikon aikana autohemoterapiaa joka toinen päivä yhteensä kolme kertaa. Vaikka kahden ensimmäisen hoitotoimenpiteen jälkeen lihasten happipitoisuus olikin alkuperäistä suurempi, kolmannen jälkeen muutos oli olematon, eikä se missään vaiheessa ollut tilastollisesti merkittävä. Kuitenkin, kun mitattiin eri lihasten happiosapaineita, havaittiin happipitoisuuden nousseen merkittävästi juuri niissä lihaksissa, jotka alun perin olivat kärsineet hapenpuutteesta. Sen sijaan riittävän happipitoisissa lihaksissa muutos oli jopa päinvastainen ja happipitoisuus saattoi jopa vähetä.

Havaittu happiosapaineen lasku hyvin happipitoisissa kudoksissa ei kuitenkaan ollut oleellista, koska näillä kudoksilla on huomattavat toiminnalliset happivarastot, ja tutkijat epäilivät tuloksen johtuneen erityisesti veren virtauksen uudelleenjakautumisesta. Otsonihan parantaa veren virtausta (esim. Verrazzo ym. 1995, Giunta ym. 2001), joten aiemmin hapenpuutteesta kärsineet alueet saavat nyt paremmin happea. Tämä kuitenkin tapahtuu paremmin hapettuneiden solujen kustannuksella, sillä kokonaishappimäärä ei muutu. Havaitut muutokset eivät oletettavasti ole aiheutuneet 2,3-DPG:n lisääntymisestä, sillä tavallisesti sen määrä lisääntyy vasta usean otsonihoitosession jälkeen (Viebahn 1996). Tämä voi selittää, miksi lyhyempi kuuri antoi hieman erilaisen tuloksen.

Happipitoisuuden nousua vähähappisissa kudoksissa luonnehdittiin erittäin tärkeäksi. Tulosten perusteella heikoimmin hapettuneiden lihasten happipitoisuus nousi jopa 50 % ja tämä lisäys säilyi ainakin 48 tuntia hoitojen jälkeen. Tutkijat painottavatkin, että vaikka hoitotoimenpiteitä suoritettiin vähän, niiden perusteella voidaan kuitenkin selittää useita hyviä tuloksia, joita on saatu esimerkiksi sydän- ja verisuonisairauksien hoidossa. Esimerkiksi venäläiset tutkijat (Bykov ym. 2001) tutkiessaan sydän- ja verisuonitaudeista kärsiviä potilaita, tekivät mm. seuraavia havaintoja potilaiden happimetaboliassa:

  • Hapen poistumisaika pieneni.
  • Hapen imeytymisnopeus kasvoi.
  • Hapen poistumisnopeus kasvoi.
  • Kriittinen happipitoisuus pieneni.
  • Aerobisten prosessien aika pieneni
  • Anaerobisten prosessien aika pieneni.
  • Anaerobisen glykolyysin (sokerin palamisen) aktiivisuuskerroin pieneni.

Nämä havainnot olivat kuitenkin selviä ainoastaan potilailla, joilla kudosten hengitys oli estynyt. Hoitojen ansiosta heidän hengitysentsyymien toimintakyky koheni ja kudosten hapenkäyttö normalisoitui. Tässäkin tapauksessa terveemmillä potilailla muutokset olivat vähäisempiä tai jopa olemattomia.

Hapensaannin hyödyt eivät kuitenkaan rajoitu pelkkiin sydän- ja verisuonisairauksiin ja niistä aiheutuneisiin kroonisiin haavoihin, vaan huomattavin hyöty saattaa olla syöpien  hoidossa. Vähähappiset syöpäkasvaimet ovat jopa kahdesta kolmeen kertaa vastustuskykyisempiä säteilylle, kuin paremmin hapettuneet, ja myös tällaisten solujen apoptoosi, eli omatekoinen kuolema, on vähentynyt. Otsonista voisi hyvinkin olla apua tällaisten syöpien hoitoon, sillä samat tutkijat (Clavo ym. 2004a) esittivät myöhemmin, kuinka myös syöpäkasvaimien happipitoisuus nousee merkittävästi otsonihoitojen jälkeen. Tämäkin tapahtuu ainoastaan niissä kasvaimissa, jotka alun perin olivat kaikkein vähähappisimpia. Hyvin hapettuneiden kasvaimien happipitoisuus ei noussut, vaan jopa laski. Tällä ei sinänsä ole kliinistä merkitystä, sillä solut olivat edelleen hyvin hapettuneita, eikä niiden säteilyherkkyys käytännössä muuttunut.

Tutkijat lisäävät, kuinka vähähappisten kasvainten happipitoisuutta voidaan lisätä muillakin menetelmillä, kuten painekammiohappihoidoilla tai karbogeenin hengittämisellä nikotiiniamidin kanssa, mutta näin ei tavallisesti saada yhtä tehokasta tulosta, ja lisäksi yli 15–30 minuutin hoidot johtavat verisuonten supistumiseen ja edelleen verenkierron heikkenemiseen useimmissa elimissä. Siitä huolimatta vaikutus on hyvin lyhytkestoinen. Yksi ainoa otsoni-autohemoterapia taas parantaa veren virtausta ja syöpäsolujen happipitoisuus pysyy normaalia korkeampana vähintään 48 tuntia hoitojen jälkeen. Tämän vuoksi otsoni voisi olla vähintäänkin käyttökelpoinen lisähoitomuoto myös syöpäpotilaiden hoidossa. Tästä on lupaavia kokemuksia myös käytännössä (esim. Clavo 2004c)

Yhteenveto

Otsoniterapialla voidaan tehokkaasti lisätä erityisesti hapenpuutteesta kärsivien kudosten happipitoisuutta. Hoito tehostaa veren virtausta monin tavoin ja hapan vapautumista hemoglobiinista kudoksille. Näin ollen kärsivien kudosten soluhengitys normalisoituu ja ne saavat lisää energiaa korjatakseen mitä erilaisimpia vaurioita. Tämä on yksi tärkeimmistä syistä, miksi otsoniterapiasta on hyötyä niin monien sairauksien hoidossa.

 

Viitteet

Akioka, Kenichiro; Rinji Shiratori; Yoshiro Kaneko & Setsuro Ogawa, Mechanism of action of ozone in maintaining energy metabolism in hemorrhagic shock. Nihon University Journal of Medicine 44: 123-133, 2002. Abstract

Bocci, Velio, Oxygen-Ozone Therapy: A Critical Evaluation. Kluwer Academic Publishers, Dordrecht, Netherlands, 2002. Details

Bykov, Anatoly; Claudia Kontorshchikova & Elena Sycheva, The use of ozone in a complex treatment and its effect on functional potential of cardio-vascular system and on specific resistance in patients with ischemic hearth disease. Teoksessa: Proceedings of the 15th Ozone World Congress, 11th – 15th September 2001, Medical Therapy Conference (IOA 2001, Ed.), Speedprint Macmedia Ltd, Ealing, London, UK, 2001.

Clavo, Bernardino; Juan L. Perez; Laura Lopez; Gerardo Suarez; Marta Lloret; Victor Rodriguez; David Macias; Maite Santana; Jesus Morera; Dolores Fiuza; Francisco Robaina & Martina Gunderoth, Effect of ozone therapy on muscle oxygenation. Journal of Alternative and Complementary Medicine 9: 251-256, 2003. Abstract

Clavo, Bernardino; Juan L. Perez; Laura Lopez;  Gerardo Suarez; Marta Lloret; Victor Rodriguez; David Macias; Maite Santana; María A. Hernández; Roberto Martín-Oliva & Francisco Robaina, Ozone Therapy for Tumor Oxygenation: a Pilot Study. Evidence-based Complementary and Alternative Medicine 1: 93-98, 2004a. Full text PDF

Clavo, Bernardino; Luis Catala; Juan L. Pérez; Victor Rodríguez & Francisco Robaina, Ozone therapy on Celebral Blood Flow: A Preliminary Report. Evidence-based Complementary and Alternative Medicine 1(3): 315-319, 2004b. Abstract, Full text PDF

Clavo, Bernardino; Ana Ruiz; Marta Lloret; Laura López; Gerardo Suárez; David Macías; Victor Rodríguez; Maria A. Hernández; Roberto Martín-Oliva; Santiago Quintero; José M. Cuyas & Francisco Robaina, Adjuvant Ozonetherapy in Advanced Head and Neck Tumors: A Comparative Study. Evidence-based Complementary and Alternative Medicine 1(3): 321-325, 2004c. Abstract, full text PDF

Giunta, R.; A. Coppola; C. Luongo; A. Sammartino; S. Guastafierro. A. Grassia; L. Giunta; L. Mascolo; A. Tirelli & L. Coppola, Ozonized autohemotransfusion improves hemorheological parameters and oxygen delivery to tissue in patients with peripheral occlusive arterial disease. Annals of Hematology 80: 745-748, 2001. Abstract

Hernandez, Frank; Silvia Menéndez & Rolando Wong, Decrease of Blood Cholesterol and stimulation of antioxidative response in cardiopathy patients treated with endovenous ozone therapy. Free Radical Biology & Medicine 19: 115-119, 1995. Abstract

Kontorschikova, Claudia N.; Irina E. Okrut & Julia R. Yefremenko, Ozone as a Regulator of Physiological Processes in the Organism. Teoksessa: Proceedings of the 15th Ozone World Congress, 11th – 15th September 2001, Medical Therapy Conference (IOA 2001, Ed.), Speedprint Macmedia Ltd, Ealing, London, UK, 2001.

Nüsing, Rolf M. & S. Schulz, Ozone treatment stimulates prostacyclin synthesis in rodents: a possible hint to the mechanism of ozone action? In: Abstracts: 4th International Symposium on Ozone Applications, Ozone Research Center, Havana, Cuba 2004. Link

Shimizu, Nobutaka & Rinji Shiratori, Effects of ozone administration on cerebral and hepatic tissue metabolism in hemorrhagic shock. Nihon University Journal of Medicine 41: 325-338, 1999. Abstract

Tafil-Klawe, Malgorzata; Alina Wozniak; Tomasz Drewa; Irena Ponikowska; Joanna Drewa; Gerard Drewa; Konrad Wlodarczyk; Dorota Olszewska; Jacek Klawe & Roza Kozlowska, Ozone therapy and the activity of selected lysosomal enzymes in blood serum of patients with lower limb ischaemia associated with obliterative atheromatosis. Medical Science Monitor 8: CR520-CR525, 2002. Abstract, full text PDF

Turrent, José & Silvia Menéndez, Ozone Therapy: Experiences in Critically ill Patients. In: Proceedings of the 15th Ozone World Congress, 11th – 15th September 2001, Medical Therapy Conference (IOA 2001, Ed.), Speedprint Macmedia Ltd, Ealing, London, UK, 2001.

Tylicki, Leszek; Bogdan Biedunkiewicz; Tomasz Nieweglowski; Anrzej Chamenia; Alicja Slizien; Joanna Luty; Wieslawa Lysiak-Szydlowska & Boleslaw Rutkowski, Ozonated Autohemotherapy in Patients on Maintenance Hemodialysis: Influence on Lipid Profile and Endothelium. Artificial Organs 28: 234-236, 2004. Abstract, Full text PDF

Valacchi, Giuseppe & Velio Bocci, Studies on the biological effects of ozone: 11. Release of factors from human endothelial cells. Mediators of Inflammation 9: 271-276, 2000. Abstract

Verrazzo, G.; L. Coppola; C. Luongo; A. Sammartino; R. Giunta; A. Grassia; R. Ragone & A. Tirelli, Hyperbaric oxygen, ozone therapy, and rheologic parameters of blood in patients with peripheral occlusive arterial disease. Undersea & Hyperbaric Medicine 22: 17-22, 1995. Abstract

Viebahn, R., Metabolic activation under ozone-therapy at low doses. Acta Toxicologica et Therapeutica 17(2/3): 87-100, 1996.

Wong, R.; A. Soler; D. Torriantes; A. Noriega; S. Menéndez & M. Gómez, Ozonoterapia y estudio gasometrico. Revista CENIC Ciencias Biológicas 20(1-3): 136-144, 1989.


Strict Standards: call_user_func_array() expects parameter 1 to be a valid callback, non-static method dc_jqaccordion::footer() should not be called statically in /home/otsonite/public_html/wp-includes/plugin.php on line 525