January 3, 2005 - Miika Sallinen

Otsoniterapia: Tehokas hoitomuoto HIV/AIDS-potilaille?

Johdanto

Otsoniterapian käyttö erilaisten virustautien hoitoon on hyvin perusteltua. Sen avulla voidaan tehostaa sytokiinien tuotantoa ja koko immuniteetin toimintaa. Otsoniterapian aikana eri valkosolujen määrät ja keskinäiset suhteet pyrkivät normalisoitumaan. Esimerkiksi AIDS-potilailla CD4+-solujen määrät ovat hyvin alhaisia samoin kuin CD4/CD8-solujen suhde. Usein eri virustaudit – HIV mukaan lukien – aiheuttavat niin sanottua oksidatiivista stressiä, joka vanhentaa, heikentää ja jopa tappaa soluja ennenaikaisesti. Vaikka otsoni onkin vahva hapetin, se toimii paradoksaalisesti antioksidantin tavoin, koska lievä otsonialtistus saa aikaiseksi antioksidanttijärjestelmän tehostumisen, jolloin oksidatiivinen stressi vähenee.

Otsoni tehostaa myös soluhengitystä, jolloin solun oma energiantuotanto kasvaa. Tällöin solu kykenee tuottamaan entistä tehokkaammin välttämättömiä yhdisteitään, kuten suojaavia antibodeja, hermovälittäjäaineita, myrkkyjä neutraloivia aineita proteiineja jne.. Samoin lihasten ja hermoston toiminta tehostuvat. Myös ruoansulatus vaatii ATP:n energiaa, joten ripuli ja muut imeytymishäiriöt voivat vähentyä ja potilaan elinvoimaisuus lisääntyä. Otsoni on myös vahvasti antiseptinen aine, joka voi sellaisenaan inaktivoida viruksia. Ihminen ei kuitenkaan ole mikään uima-allas, joten kehon puhdistamisessa tällaisten suorien mekanismien vaikutus lienee varsin olematon. Tarkempaa dokumentointia otsoniterapian eri terapeuttisista mekanismeista löytyy jonkin verran näiltä internetsivulta ja hyvin paljon kirjassani Otsoni- ja vetyperoksidihoidot (Sallinen 2004, 97–160).

Otsoniterapia on varsin tuntematon hoitomuoto. Se aiheuttaa helposti tarpeettomia ennakkoluuloja. Tutkimustietoa on aiemmin ollut hankala löytää, ja se yhä varsin niukkaa. Menetelmät ovat hyvin edullisia, eikä niitä voi patentoida. Täten kaupalliset intressit hoitojen kehittämiseen ovat olleet olemattomia. Kaikki nämä syyt selittävät, miksi otsoniterapia on jäänyt lähes tuntemattomaksi useimmissa maissa Suomi mukaan lukien. HIV/AIDS-potilaiden hoidossa skeptisyyttä lisäävät monenlaiset salaliittoteoriat. Laittamalla Googleen hakusanoiksi “ozone therapy” ja AIDS, sieltä löytyy lukuisia sivuja, joissa otsonia mainostetaan parannuskeinoksi AIDS:iin. Mihinkään näihin sivuihin ei löydy tieteellistä tutkittua todistusaineistoa, ja järkevästi ajattelevat ihmiset aivan aiheellisestikin sivuuttavat ne suoraan. Otsoniterapioista on kuitenkin tehty myös asiallisia tutkimuksia, joista on raportoitu tieteellisissä kausijulkaisuissa ja eri tieteellisissä kongresseissa. Ne ovat kuitenkin jääneet salaliittoteorioiden varjoon ja joutuneet huomattavaan pimentoon. Siksi keskityn tässä katsauksessa tarkastelemaan sitä asiallista tutkimustietoa, mitä HIV/AIDS-potilaiden otsonihoidoista on julkaistu. Kaikki tässä esitetyt asiat löytyvät huomattavasti yksityiskohtaisemmin ja kattavammin kirjani noin 40-sivuisesta HIV/AIDS-luvusta.

 

In Vitro tutkimukset

Innokkaimmilla internetsivuilla hehkutetaan erityisesti menestyksellisiä in vitro tutkimuksia (siis tutkimuksia, jotka on tehty kehon ulkopuolella laboratorio-olosuhteissa, kuten koeputkessa tms.). Näistä tutkimuksista on raportoitu suurissa tiedelehdissä. Wells ym. (1991) raportoivat arvostetussa Blood-lehdessä kuinka otsoni inaktivoi HIV:n täydellisesti aiheuttamatta merkittäviä vaurioita tartuttamattomiin soluihin. Carpendale ja Freeberg (1991) raportoivat vastaavista tuloksista Antiviral Research -lehdessä. Heidän mukaansa täydellinen inaktivointi saavutettiin jo 4 mg/ml otsonipitoisuuksilla, mikä on jopa 20 kertaa vähemmän, kuin otsoni-autohemoterapiassa käytetty soluille turvallinen maksimipitoisuus. Myös kanadalaiset tutkijat ovat raportoineet vastaavista kokeista, ja niistä on kirjoitettu ainakin Canadian Medical Association Journal -lehdessä (Baggs 1993).

Näissä lupaavissa tuloksissa on yksi vika. Niistä ei voi sanoa mitään otsonin tehosta ihmiskehossa. Reaktiivisena kaasuna otsoni hajoaa veressä jo sekunnin murto-osissa. Otsonin hajoamistuotteet, kuten erilaiset peroksidit ja otsinidit ovat pitkäikäisempiä, ja myös niillä on antiseptisiä ominaisuuksia. Kaikesta huolimatta otsonin suorille vaikutuksille voidaan kerrallaan altistaa vain mitätön verimäärä. Immuniteettijärjestelmän solut elävät lisäksi muuallakin kuin veressä, joten vaikka veren täydellinen puhdistus jonkinlaisessa kierrätyksessä onnistuisikin, sekään ei edes teoriassa riitä hävittämään HIV:a kehosta.

Nämä em. in vitro kokeet ovat mielenkiintoisia. Niiden sovellutukset rajoittunevat silti lähinnä verensiirtojen turvallisuuden parantamiseen riskitapauksissa. Otsoniterapian tehosta HIV/AIDS-potilaisiin ei niiden perusteella kannata sanoa mitään varmaa – toisin kuin monet fanaattiset teoreetikot valitettavasti tekevät.

 

Menestyksellisiä tutkimustuloksia

In vitro kokeiden lisäksi löytyy onneksi lukuisia kliinisiä tutkimuksia ympäri maailmaa. Valitettavasti tutkimuksia on tehty lähinnä yksityisklinikoilla ja yliopistoissa suoritetut tutkimuksetkin on tehty pienellä budjetilla. Tämän vuoksi tutkimukset ovat lähes poikkeuksetta pienimuotoisia. Ainoista laajemmista tuloksista lienee raportoinut saksalainen lääkäri Horst Kief.

Tohtori Horst Kief on tiettävästi hoitanut HIV/AIDS-potilaita otsonilla jo 1980-luvun alussa. Vuonna 1988 hän julkaisi tutkimustuloksiaan sekä saksalaisessa Erfahrungsheilkunde-lehdessä että myös Naturheilpraxis-lehdessä. Tutkimus (Kief 1988b & c) käsitti yhteensä 24 potilasta, joista yhdeksällä tauti oli kehittynyt AIDS-vaiheeseen ja lopuilla 15:kin esiintyi erilaisia AIDS:iin rinnastettavia oireita. Heidän hoitomuotonaan oli otsoni-autohemoterapia, jossa 200 ml verta otsonoitiin pienessä ylipaineessa ja infusoitiin takaisin potilaaseen. Hoitotoimenpiteiden suoritustiheys riippui potilaan taudin tilasta. Pitkälle kehittyneillä AIDS-potilailla hoitoja annettiin päivittäin, kun taas pelkkiä AIDS:iin viittaavia oireita ilmenevillä niitä annettiin kahdesti viikossa.

Hoidot olivat hyvin tehokkaita ja Kief kutsuikin potilaiden tilan muuttumista “ällistyttäväksi kohentumiseksi”. Tämä tosin edellytti, ettei tauti ollut ehtinyt edetä kovin pitkälle. Kuitenkin myös AIDS-potilaiden osalta osittain selkeää kliinistä paranemista havaittiin 30 %:lla potilaista. Immunologisten solututkimusten mukaan paraneminen oli vieläkin kokonaisvaltaisempaa.

Kaikkien potilaiden immuniteetin tilaa tutkittiin mittaamalla heidän CD4- ja CD8-solujen suhteelliset arvot ja suhde ennen ja jälkeen hoitojen. Aivan ensimmäisiä lukuun ottamatta, useimmilta potilailta mitattiin myös absoluuttiset arvot. Huomattavaa on, että niin CD4 kuin CD8-solujen määrä kasvoi merkittävästi ja niiden suhde normalisoitui osoittaen immuniteetin huomattavaa kohenemista. Tarkemmat tulokset potilaiden CD4-solujen kehittymisestä – mikä kuvaa parhaiten immuniteetin kehittymistä – on esitetty kuvassa 1.

Otsonihoitojen vaikutus HIV/AIDS-potilaiden CD4+-solujen muuttumiseenKuva 1: Otsonihoitojen vaikutus HIV/AIDS-potilaiden CD4+-solujen muuttumiseen. Yhtä lukuun ottamatta kaikkien potilaiden solumäärät nousivat osoittaen selvää immuniteetin kohenemista (Kief 1988b).

Yleisesti ottaen Kief raportoi potilaistaan seuraavanlaisia merkkejä keskimäärin 44 hoitopäivän jälkeen:

  • Otsonihoitojen jälkeen CD4-solujen absoluuttiset määrät nousivat kaksinkertaiseksi tai jopa ylikin, ja niiden suuntaus oli kohti normaalia vaihteluväliä. Myös CD4-solujen suhteellinen arvo koheni 20,5 %:sta 30,1 %:iin, ja senkin suunta oli kohti normaalia.
  • CD4/CD8-solujen suhde nousi 0,47:sta kutakuinkin normaaliin eli 0,93:een.
  • Lymfosyyttien kokonaismäärä nousi 1000/mm3:sta 1500/mm3:een, mikä myös oli merkittävää.
  • Liiallisten estäjä-T-solujen määrä laski merkittävästi kohti normaalia vaihteluväliä.
  • Antibodeja kuljettavat B-lymfosyytit yli kaksinkertaistuivat tämän hoitojakson aikana.
  • Potilaiden kliininen tila koheni. AIDS:iin viittaavista oireista kärsivien potilaiden imusolmukkeiden turvotus väheni lähes olemattomiin. Potilaiden elinvoimaisuus nousi nopeasti samoin kuin heidän havainto- ja keskittymiskykynsäkin. Myös opportunistisissa infektioissa havaittiin selvää vähenemistä.
  • Pitkälle kehittyneillä AIDS-potilailla tapahtui myös merkittävää oireiden lievenemistä. Silti kuusi yhteensä yhdeksästä AIDS-potilaasta oli jo taudin terminaalivaiheessa, ja heidän kuolemansa oli vääjäämätön. Toisaalta henkiin jääneillä AIDS-potilailla opportunistiset infektiot vähenivät ja heidän elämänlaatunsa parani.

Yleisesti ottaen Kief kirjoitti, kuinka hyvät alkuperäiset laboratorioarvot lisäsivät todennäköisyyttä saavuttaa täydellinen kuntoutuminen. Tutkimuksen julkaisun aikaan monet potilaat olivat olleet hoidossa jo 2,5 vuotta ja he olivat saavuttaneet sekä kyenneet ylläpitämään erinomaista terveyttä vain satunnaisten hoitojen avulla. Myöhemmässä haastattelussa tohtori Kief kertoi näiden ensimmäisten potilaiden olevan seitsemän vuoden jälkeen yhä elossa, työelämässä ja voivan oikein hyvin (Altman 1998, 98).

Horst Kief tunnetaan myös AHIT-menetelmän kehittäjänä, joka sekin on eräänlaista otsoniterapiaa. Käsitellessään toisessa artikkelissa (Kief 1988a) hoitojen teoreettista perustaa hän mainitsee kuinka myös AHIT:lla on saatu hyviä tuloksia otsoni-autohemoterapian ohella.

Kief  (1993a) julkaisi omakustanteena näitä hoitoja käsitelleen tutkimuksen vuonna 1993. Hän oli klinikallaan hoitanut 30 potilasta AHIT-terapialla ja vertasi niitä Frankfurtin yliopistossa hoidettuun 20 AIDS-potilaaseen, jotka saivat perinteistä hoitoa (AZT ym.). Kiefin potilaiden CD4/CD8-solujen suhde nousi 251 päivässä keskimäärin 0,324:sta 0,352:een, kun Frankfurtin yliopiston potilailla ne putosivat 363 päivässä 0,293:sta 0,223:een. Vaikka alkutilanne oli lähestulkoon sama, lopussa erot olivat jo selvästi merkittävimpiä AHIT-hoitoja saaneiden hyväksi.

Laajemmassa analyysissa Kief   tutki AHIT-menetelmällä hoidettuja potilaita, joista osaa oli hoidettu hänen omalla klinikallaan Ludwigshafenissa ja osaa Sacherin klinikalla Frankfurtissa. Kaikki saivat samaa AHIT hoitoa, jota tohtori Kiefin valvonnassa. Kiefin klinikan 30 potilasta saivat hoitoa keskimäärin 130 päivää ja Sacherin klinikalla 134 potilasta 332 päivää. Tänä aikana potilaiden DC4-solujen arvot laskivat minimaalisesti 330:sta 289:ään ja CD4/CD8-suhde putosi niin ikään hiukan 0,36:sta 0,34:ään. Vaikka tulokset olivatkin lievästi negatiivisia, potilaat olivat keskimäärin hyvin heikossa kunnossa, joten tällaista minimaalista muutosta voidaan pitää erinomaisena hoitotuloksena. 4,5 vuoden pitkäaikaisseurannassa ainoastaan 29 potilasta ehti kuolla. Normaalihoidoissa tällä tasolla olevat potilaat kuolevat pääosin 30 kuukauden kuluessa, mutta useimmat huomattavasti aikaisemmin.

Näiden lisäksi saksalainen lääkäri Alexander Preuss on raportoinut hoitaneensa menestyksellisesti AIDS-potilaitaan otsonihoidoilla. Hän julkaisi tapaushistoriikkeja viidestä AIDS-potilaasta OzoNachrichten-lehdessä vuonna 1986. Olen kääntänyt kaksi näistä historiikeista kirjaani. Kaikki Potilaat tervehtyivät kliinisesti terveiksi, ja palasivat työelämään.

Yllättäen otsonihoitoja on HIV-potilaisiin tutkittu myös Yhdysvalloissa. Carpendale ja Griffiss (1993a) esittivät tapauskertomuksia kahdesta potilaasta San Franciscossa järjestetyssä kongressissa. Potilaat saivat suolihuuhteluita otsonikaasulla päivittäin kolmen viikon ajan, sen jälkeen joka kolmas päivä 16 viikon jana, ja kerran viikossa seuraavat 15 viikkoa. Seuraavan kahden vuoden aikana potilaat antoivat itselleen omatoimisesti näitä hoitoja vielä kaksi eripituista jaksoa. Molemmilla potilailla immuniteetti koheni huomattavasti, ja toinen tapauksista testattiin 160 viikon hoitojakson jälkeen PCR-negatiiviseksi, eli hänen verestään ei löytynyt merkkiäkään HIV:sta. Myöhemmin suuremmalla laimennuksella tehty testi oli jälleen positiivinen, mutta kaikesta huolimatta tulos oli sensaatiomainen. Myös potilaiden CD4 ja CD8 solujen määrät ja suhteet normalisoituivat.

Carpendale ym. (1993b) julkaisivat uudemmat tuloksensa Journal of Clinical Gastroenterology -lehdessä vuonna 1993. Tässä tutkimuksessa he saivat ärhäkkään AIDS-ripulin hoidettua neljältä yhteensä viidestä potilaasta. Ainoa epäonnistunut tapaus oli jo äärimmäisen heikossa kunnossa ollut AIDS-potilas, joka kuolikin pian. Parhaassa kunnossa olleelta potilaalta ei lähtenyt pelkästään ripuli, vaan hän kuntoutui täysin työelämään lakitoimistoonsa. Toki hänkin oli yhä HIV-positiivinen, mutta kaikesta huolimatta parannus oli ilmeinen.

Toinen amerikkalaislääkäri Frank Shallenberger on niin ikään hoitanut menestyksellisesti HIV/AIDS-potilaita otsonihoidoilla. Hän raportoi ensimmäisistä tuloksistaan lääketieteellisessä kongressissa Oklahomassa vuonna 1994. Tuolloin hän oli menestyksellisesti hoitanut oireettomaksi viisi AIDS-potilasta, jotka kaikki kärsivät useista AIDS:iin rinnastettavista oireista (esim. Kaposin sarkooma, ripuli, laajentunet imusolmukkeet, uupumus ym.). Myöhemmin hän raportoi Medical Hypotheses -lehdessä suppeasta tutkimuksestaan (Shallenberger 1998) neljällä HIV-potilaalla, joilla kaikilla havaittiin immuniteetin selkeää kohenemista 5-10 otsoniterapiakerran jälkeen.

Samoihin aikoihin vuonna 1998 myös italialaisen Sienan yliopiston tutkijat julkaisivat oman suppean tutkimuksensa (Bocci ym. 1998) Clinical Microbiology & Infection -lehdessä. Tutkimuksen kahdeksasta potilaasta seitsemän immuniteetti koheni merkittävästi. Tämä havaittiin mm. lisääntyneinä CD4-solujen ja b2-mikroglobuliinien määrinä. Myös Potilaiden yleinen hyvänolontunne kasvoi merkittävästi ja osa vaatikin hoitojen jatkamista. Yksikään potilaista ei raportoinut mistään sivuvaikutuksista ja veriopilliset parametrit pysyivät vakaina tai kohenivat. Potilaiden herpes-infektiot ja suun kandidiaasi -tartunnat vähenivät. Näistä positiivisista tuloksista huolimatta artikkeli otsikoitiin: “Lack of efficacy of ozone therapy in HIV infection” (Otsoniterapialla ei vaikutusta HIV-infektioon). Pitääkin paikkansa, ettei viruskuorma pienentynyt tilastollisesti lainkaan, vaikka tulokset muuten olivatkin hyviä. Ottaen huomioon tutkimuksessa olleiden AIDS-potilaiden huonon kunnon, lyhyehkön hoitojakson ja PCR-mittausten heitot, nämä tulokset eivät yllätä. Myöhemmässä kirjassaan tutkimusta johtanut professori Velio Bocci (2002, 13) paljastaa syyn harhaanjohtavaan otsikkoon. Lehden päätoimittaja määräsi sen, vaikka yhtä hyvin otsikko olisi voinut olla: “Otsoniterapia: Varteenotettava vaihtoehto AIDS-potilaille”.

Uusin AIDS:iin liittyvä otsonihoitotutkimus tulee Kuubasta. N. I. Méndez kollegoineen esittivät joulukuussa 2002 seuraavanlaisen tapaushistoriikin eräästä IIIc-tasolla olleesta AIDS-potilaasta. Ennen hoitoja potilaalla esiintyi väsymystä, näivettymistä, ripulia, nestevajausta ja anemiaa. Myös verensokeriarvot olivat korkeita, samoin kuin kreatiini ja protombiiniarvot. Hänen viruskuormansa oli hoitojen alussa 2400000/ml. Potilaalle annettiin otsonihoitoja peräsuolihuuhteluna 20 päivän ajan viiden milligramman otsoniannos kerrallaan. Lisäksi hänelle annettiin erytropoietiinia ja suunniteltiin erityinen ruokavalio. 20 päivää hoitojen alkamisesta havaittiin uupumuksen, ripulin, nestevajauksen ja anemian kadonneen. Potilaan paino oli noussut kahdeksan kiloa, ja verensokeri, kreatiini ja protombiiniarvot olivat normaaleja. Tämän jälkeen hän jatkoi vielä interferonien ja pentaterapian (retrovirusterapia) annostelua. Kolme kuukautta myöhemmin CD4/CD8 suhde oli lähes tuplaantunut 0,71:een ja kaikkein merkittävin muutos: Virusten määrä oli pudonnut 1700:aan millilitrassa, eli reilusti alle tuhannesosaan alkuperäisestä. Näin pienet arvot eivät vaikuta immuniteettiin juuri lainkaan, joten siltä osin potilas oli käytännössä terve. Toki hän oli yhä HIV-positiivinen, mutta mikäli hän saa jatkossakin otsonihoitoja, voi hyvällä syyllä olettaa ettei tauti ainakaan kehity, vaan pysyy kurissa. Tutkijat totesivatkin että tämän perusteella otsonihoidot avaavat tulevaisuuden näkökantoja HIV/AIDS potilaiden liitännäishoitona.

Tämän tutkimuksen englanninkielinen tiivistelmä on vapaasti saatavilla internetistä täältä. Lisätutkimuksiakin lienee tiedossa. Silvia Menéndez, joka lähetti tämän tutkimuksen minulle, pahoitteli että kyseessä oli pelkkä tapauskertomus, mutta mainitsi laajemman tutkimuksen olevan koko ajan käynnissä.

 

Harhaanjohtavia tutkimuksia

Valitettavasti otsonihoidoista on ilmestynyt myös pari äärimmäisen harhaanjohtavaa tutkimusta. Tunnetussa AIDS-lehdessä julkaistiin kanadalaisten tutkijoiden tutkimus (Garber ym. 1991). Käsittelen tätä tutkimusta tarkemmin kirjassani, ja kyseinen kohta on myös vapaasti luettavissa kirjani näytesivuilla pdf-muodossa, joka aukeaa täältä. Tutkimuksessa ei havaittu positiivisia tuloksia, mikä ei ollut ihme. Tässä yhteydessä mainitsen tutkimuksen tärkeimmät virheet, joiden perusteella voidaan jo todeta, ettei kyseessä edes ollut mikään otsonihoitotutkimus.

  • Otsonoidun veren määrä oli vain kutakuinkin sadasosa normaalista käytännöstä.
  • Vähäisen veren otsonipitoisuus saattoi parhaimmillaankin olla vain kymmenesosa yleisesti käytetyistä pitoisuuksista, mutta oli tuskin sitäkään.
  • Siitäkin vähästä verimäärästä, joka otsonoitiin heikosti, otsoni tuhottiin altistamalla se lämmölle ja 254 nm:n UV-valolle useiksi minuuteiksi.
  • Hoitoja annettiin liian harvoin – vain kolme kertaa viikossa, vaikka niitä olisi pitänyt antaa päivittäin.
  • ·eri injisoitiin lihakseen, eikä laskimoon tai valtimoon, jolloin se olisi tehokkaimmin levinnyt kehoon.

Samana vuonna niin ikään AIDS-lehdessä julkaistiin Hookerin ja Gazzardin tutkimus yhdeksästä HIV/AIDS-potilaasta, eivätkä hekään saaneet mitään positiivisia tuloksia. Heidän tutkimusprotokollansa oli kuitenkin täysin identtinen Garberin ym. valetutkimuksen kanssa, joten positiiviset tulokset olisivatkin olleet ihme. On erittäin valitettavaa, että tällaiset harhaanjohtavat – jopa petolliset – tutkimukset julkaistiin AIDS-lehden kaltaisessa tunnetussa julkaisussa. Tietokantahakujen perusteella ne löytyvät ensimmäisiä, ja asiantuntemattomat lääkärit tekevät nopeasti vääriä johtopäätöksiä. Näin tekivät mm. Frankum ja Katelaris Medical Journal of Australia -lehdessä, ja internetistä löytyy lukuisia muitakin esimerkkejä näiden artikkelien aiheuttamista hyväuskoisten tutkijoiden erehdyksistä.

 

Yhteenveto

Jos harhaanjohtavat valetutkimukset jätetään huomioimatta, tutkimusmateriaali on erittäin rohkaisevaa. Yksikään tutkimuksista ei ole niin laaja, että sen perusteella voisi tehdä mitään täysin varmoja johtopäätöksiä. Yhdistämällä eri tutkimukset, ne kuitenkin tukevat toisiaan erittäin hyvin, ja siksi otsoniterapioita tulisikin huomioida vähintään täydentävinä hoitomuotoina HIV/AIDS-potilaille. Täytyy nimittäin huomioida, että tällaisessa taudissa jopa yksittäinen tapaushistoriikki voi olla merkittävä, sillä esimerkiksi em. kuubalaispotilaan tuloksia ei takuulla saada pelkällä placebovaikutuksella. Tämä ei tarkoita, etteikö lisätutkimuksi yhä kaivattaisi, ja etteikö ne olisi peräti välttämättömiä. Tämän katsauksen yleissanomaa ne tuskin muuttavat, mutta saattavat antaa kaivattua lisätietoa epävarmoihin hypoteeseihin.

Ei kuitenkaan ole oletettavaa, että otsoniterapia olisi mikään parannuskeino AIDS:iin, kuten useat fanaattiset internetistä löytyvät sivut antavat ymmärtää. Useiden tutkimusten perusteella näyttäisi kuitenkin siltä, että esimerkiksi CD4-solujen määrät voisivat hyvinkin jopa kaksinkertaistua intensiivisen otsonihoitokuurin jälkeen. Täten AIDS-potilaan tila voisi kohentua selvästi, mutta terveen tasolle hän ei pääsisi. Vasta tartunnan saaneen HIV-potilaan tilaa taas voitaneen monessa tapauksessa kohentaa jopa terveen ihmisen tasolle.

Voidaanko täydellistä paranemista sitten saavuttaa? Sitä en uskalla väittää. Carpendale ja Griffiss (1993a) saivat kyllä yhden potilaan PCR-negatiiviseksi, mutta myöhemmin tehty tarkempi testi osoitti hänet jälleen positiiviseksi. Potilas sai kuitenkin hoitona pelkkiä peräsuolihuuhteluita, ja tehokkaammilla menetelmillä tulokset voisivat olla jopa tästäkin parempia. Nämä ovat pelkkiä spekulaatioita, joihin ei löydy tieteellistä julkaistua todistusaineistoa, mutta jonkin verran hämmentävää tietoa. Eräs suomalaispotilas sai kymmenen vuotta sitten otsonihoitokuurin Tallinnassa, jota hän jatkoi myöhemmin Suomessa. Sen seurauksena hänet testattiin Helsingin yliopiston virusopin laitoksella HIV-negatiiviseksi, eikä virusta löytynyt vielä puolen vuoden jälkeenkään. Mm. Iltalehti kirjoitti tapauksesta kahteenkin otteeseen (Vilermo 1995, 1996). Tämä suomalaispotilas on vetäytynyt julkisuudesta, eikä hänenkään tuloksia ole voitu tarkemmin varmentaa. Kaikesta huolimatta tapaus on mielenkiintoinen, ja taatusti riippumaton lukuisista muista tässä artikkelissa esitetyistä tapauksista. Itse olen ollut yhteydessä sekä Kari Viherlahteen, joka generaattorien valmistajana oli mukana Tallinnassa että lääkäri Ari Koivuniemeen, joka niin ikään oli seuraamassa hoitoja. Vaikka Iltalehteä ei kaikkein varteenotettavimpana lähteenä voi pitääkään, kahden hoitoihin tiiviisti osallistuneen henkilön todistus riittää ainakin minulle asialliseksi primaarilähteeksi. Koivuniemi paransi samoihin aikoihin itseltään Epstein-Barrin viruksen aiheuttaman kroonisen väsymyssyndrooman ja hän kirjoittaa tästä tapauksesta mm. kirjani esipuheessa.

Iltalehti otsikoi näyttävästi suomalaisen HIV-potilaan tapauksesta kahdestiKuva 2. Iltalehti otsikoi näyttävästi suomalaisen HIV-potilaan tapauksesta kahdesti. Ensin 2. 6. 1995, kun ensimmäiset tulokset olivat negatiivisia. Toinen artikkeli (oikealla ylhäällä) julkaistiin 19. 2. 1996, kun potilas oli saanut pelkästään negatiivisia tuloksia jo kahdeksan kuukauden ajan.

Kyseessä ei ollut ainoa suomalainen otsonihoitoja saanut HIV-potilas. Tämän lisäksi tietojeni perusteella ainakin neljä suomalaista HIV-potilasta on saanut otsonihoitoja. He kaikki ovat kuulopuheiden mukaan saaneet helpotusta oireisiinsa, mutta kellään muulla tulokset eivät ole olleet tätä tasoa. Se, voidaanko HIV-potilasta parantaa otsonihoidoilla, on silti mielestäni toisarvoista. Loistavia tuloksia ei tietenkään voi luvata, mutta itse en yllättyisi niistäkään. Jo pelkästään se, että kaikki sekundaariset oireet lievenevät tai katoavat, on täysin riittävä syy käyttää otsonia. Hoitomuoto on turvallinen ja varsinkin pitkällä tähtäimellä myös edullinen, joten mielestäni kannattaa ainakin yrittää.

 

Kiitokset

Kiitokset tohtori Horst Kiefille ja hänen avustajalleen Stephanie Bazlerille heidän lähettämistään tutkimuksista. Kiitokset myös tohtori Silvia Menéndezille hänen lähettämistään tiedoista ja tärkeästä tutkimuksesta.

 

Viitteet:

Altman, Nathaniel, Oxygen Healing Therapies for Optimum Health & Vitality. Healing Arts Press, Rochester, Vermont 1998.

Baggs, Albert C., Are Worry-free transfusions just a whiff of ozone away? Canadian Medical Association Journal 148: 1155-1160, 1993.

Bocci, Velio; Giulietta Venturi; Marinunzia Catucci; Pier Egisto Valensin & Maurizio Zazzi, Lack of efficacy of ozone therapy in HIV infection. Clinical Microbiology & Infection 4: 667-669, 1998.

Bocci, Velio, Oxygen-Ozone Therapy: A Critical Evaluation. Kluwer Academic Publishers, Dordrecht, Netherlands, 2002.

Carpendale, Michael T. F. & Joel K. Freeberg, Ozone inactives HIV at noncytotoxic concentrations. Antiviral Research 16: 281-292, 1991. (abstract)

Carpendale, Michael T. & John Griffiss, Is there a role for medical ozone in the treatment of HIV and associated infections? Teoksessa: Ozone in Medicine: Proceedings of the 11th Ozone World Congress (Stamford, CT., International Ozone Association, Pan American Committee) M-1-32-M-1-45, 1993a. (abstract)

Carpendale, Michael T.; Joel K. Freeberg & John McLeod Griffiss, Does Ozone Alleviate AIDS Diarrhea? Journal of Clinical Gastroenterology 17: 142-145, 1993b. (abstract)

Frankum, Bradley & Constance H. Katelaris, Ozone therapy in AIDS – truly innocuous? Medical Journal of Australia 159: 493, 1993.

Garber, Gary E.; D. William Cameron; Nanci Hawley-Foss; Donald Greenway & Michael E. Shannon, The use of ozone-treated blood in the therapy of HIV infection and immune disease: a pilot study of safety and efficacy. AIDS 5: 981-984, 1991. (abstract)

Hooker, M. H. & B. G. Gazzard, Ozone-treated blood in the treatment of HIV-infection. AIDS 6: 131, 1991.

Kief, H., Die biologischen Grundlagen der autohomologen Immuntherapie. Erfahrungsheilkunde 3/1988: 175-180, 1988a.

Kief, H., Die Behandlung von Viruserkrankungen mit ozon. Erfahrungsheilkunde 7/1988: 438-446, 1988b. (abstract)

Kief, Horst, Derzeitiger Stand der Behandlung von HIV-positiven Patienten mit Ozon – eine Übersicht. Naturheilpraxis 9/1988: 1043-1049, 1988c.

Kief, Horst, Ozone and The Auto-homologous Immune Therapy in AIDS Patients. Monografia: Ludwigshafen, Germany 1993.

Méndez, Nazarina Ivonne; Silvia Menéndez & José Rivero, Ozone therapy in AIDS. A case report. Esitetty: 6th Latin American Immunology Congress & 3rd Cuban Congress of Immunology, December 9-13, Havana, Cuba, 2002. (abstract)

Preuss, Alexander, Positive treatment results in AIDS therapy. Teoksessa: McCabe, Ed, Oxygen Therapies, Energy publications, Morrisville, USA 1988, 112-115. Myös: OzoNachrichten 5: 3-5, 1986.

Sallinen, Miika, Otsoni- ja vetyperoksidihoidot: tuntematonta lääketiedettä. Pärnu 2004.

Shallenberger, F., Intravenous Ozone Therapy in HIV-Related Disease. Ks. Altman 1998, 102-103, Alkuperäinen lähde: 4th International Bio-Oxidative Medicine Conference, Oklahoma City: IBOM, 1993.

Shallenberger, F., Selective compartmental dominance: an explanation for a noninfectious, multifactorial etiology for acquired immune deficiency syndrome (AIDS), and rationale for ozone therapy and other immune modulating therapies. Medical Hypotheses 50: 67-80, 1998. (abstract)

Vilermo, Jouni, HIV-potilaalla nyt puhtaita testituloksia. Iltalehti 2.6.1995. s. 4-5.

Vilermo, Jouni, Suomalaismiehellä toivoa paranemisesta: HIV pysynyt kateissa jo kahdeksan kuukautta. Iltalehti 19.2.1996 s. 3.

Wells, Keith H.; Joseph Latino; Jerrie Gavalchin & Bernard J. Poiesz, Inactivation of Human Immunodeficiency Virus Type 1 by Ozone In Vitro. Blood 78: 1882-1890, 1991.(pdf full text, abstract)