August 8, 2005 - Miika Sallinen

Otsoniterapia syöpätautien hoidossa – tarua vai totta?

Johdanto

Otsoniterapian käytölle syöpähoidossa on runsaasti teoreettisia perusteita. Saksalainen syöpätutkimuksen uranuurtaja, vuoden 1931 Nobel-palkinnon saaja – Otto Warburg huomasi jo 1920-luvulla, että syöpäsolut poikkeavat aineenvaihdunnaltaan muista soluista. Normaalin soluhengityksen sijaan ne tuottivat suuren osan energiastaan (ATP) käymisellä. Normaali soluhengitys muuttuu käymiseksi silloin kun happea ei ole saatavilla. Tämän perusteella Warburg päätteli, että vähähappinen ympäristö edesauttaa syöpien syntyä. Otsoniterapia taas tehostaa verenkiertoa ja hapen kulkeutumista kudoksille. Täten sillä on jo tämän perusteella ennaltaehkäisevää vaikutusta syöpien syntyyn.

Poikkeava aineenvaihdunta tekee syöpäsoluista myös haavoittuvia. Ne tuottavat energiaa selvästi tervettä solua vähemmän, ja tämä energia menee lähes täysin kasvamiseen. Siksi energiaa ei jää normaalien suojausmekanismien ylläpitämiseen esimerkiksi säteilyn tai reaktiivisten happilajien aiheuttamaa stressiä vastaan. Syöpäsoluissa ei esimerkiksi ole juuri lainkaan superoksididismutaasia – tärkeintä reaktiivisia happilajeja neutraloivaa entsymaattista antioksidanttia. Happi on elimistölle välttämätön aine, mutta se muuttuu myrkyllisiksi reaktiivisiksi happilajeiksi, jos puolustusjärjestelmä ei ole kunnossa. Otsoniterapia tehostaa terveiden solujen puolustusjärjestelmiä. Syöpäsolut sen sijaan kärsivät, sillä kudosten happipitoisuuden nousu lisää vääjäämättä myös myrkyllisten happilajien määrää, kun aineenvaihdunta ei ole kunnossa. Lisäksi otsoniterapia aiheuttaa useiden eri sytokiinien vapautumista, mistä monet toimivat elimistön omina syöpämyrkkyinä vieraita pahanlaatuisia soluja vastaan. Käsittelen näitä mekanismeja tarkemmin kirjassani Otsoni- ja vetyperoksidihoidot.

Tutkimuksia Baylorin yliopistossa 1960-luvulla

Tällaista hoitomenetelmää tutkittiin innolla Baylorin yliopistossa Yhdysvaltain Dallasissa 1960-luvulla. Hoitomenetelmänä ei tuolloin ollut otsoniterapia, vaan suonensisäinen vetyperoksidi, joka on otsonin ensimmäinen hajoamistuote vesiliuoksessa. Hoidot olivat siis paljolti nykyisten otsonihoitojen kaltaisia. Baylorin yliopistossa tehtiin monenlaisia tutkimuksia eri taudeissa niin ihmisillä kuin eläimilläkin. Vuoteen 1965 mennessä he olivat hoitaneet 131 syöpäpotilasta, joilla oli ainoastaan alle 10 %:n mahdollisuus olla hengissä enää kolmen vuoden päästä. Tästäkin huolimatta hoitoja saaneista potilaista 44 % oli hengissä vielä vuonna 1967, eikä useimmilla ollut enää merkkiäkään syövästä. Selostan ohessa erään lukuisista tapaushistoriikeista, jotka julkaistiin vuosina 1964 ja 1965 American Journal of Surgery ja Progress in Clinical Cancer -lehdissä (Balla ym. 1964, Mallams 1965). Kyseisiä historiikkeja olen kääntänyt kirjaani useita.

“29-vuotiaalla miehellä oli syöpä  huulen vasemmalla puolella. Hän oli edellisen vuoden aikana saanut siihen useita eri hoitomuotoja, mutta vamma oli vain laajentunut ja tulehtunut. Sen koko oli arviolta jopa 48 cm² ja ulottui jo kielenpohjaan asti. Vammaa ei uskottu voivan parantaa operoimalla eikä sen uskottu paranevan myöskään sädehoidolla. Potilaalle annettiin valtimonsisäistä vetyperoksidia  sekä sädehoitoa. Neljän viikon aikana hän sai 4200r:n annoksen, ja seuraavan kahden kuukauden aikana vamma oli pienentynyt jo vajaaseen viidesosaan alkuperäisestä. Samoihin aikoihin näytteet osoittivat syövän hävinneen. Loppuosa alueesta parannettiin leikkauksella, eikä syöpä ollut uusiutunut artikkelin julkaisemiseen mennessä. Tämäkin “parantumaton” potilas parani vetyperoksidin  ansiosta normaalia pienemmällä sädeannoksella ja haavan parantuminen oli nopeampaa.”

Näiden tutkimusten rohkaisemina myös monet muut tutkijat esimerkiksi Japanissa (Sasaki ym. 1967) alkoivat tutkia vetyperoksidin vaikutuksia. Yhteistä tuloksille olivat niiden hyvät tulokset, vaikka potilaat olivat lähes yksinomaan toivottomiksi luokiteltuja tapauksia. Erinomaisista tuloksista huolimatta tutkimusten rahoitus lopetettiin, eikä niitä sittemmin ole ilmestynyt 1970-luvun jälkeen. Monet yksittäiset lääkärit ovat kuitenkin menestyksellisesti ottaneet nämä hoidot käyttöönsä, mutta ne ovat pysyneet lähes tuntemattomina. Vetyperoksidi oli epäilemättä liian halpa jättivoittoja tavoittelevalle lääketeollisuudelle, ja useimpia tutkijoita alkoi sittemmin kiinnostaa myös toinen vastaava hapetin, jonka vaikutukset lienevät vieläkin parempia.

Vetyperoksidista otsoniin – gynekologiset syövät

Otsoniterapioita alettiin tutkia Saksassa varsinkin 1960-luvulla, jolloin uudet materiaalit olivat mahdollistaneet helppokäyttöisten ja kestävien otsonigeneraattorien valmistamisen. Vaikka monet lääkärit, kuten Joachim Varro, havaitsivat otsonin mahdollisuudet myös syöpäpotilaisiin, julkaistuja kliinisiä tutkimuksia lienee vain yksi. Tämä tutkimus (Hernuss ym.) julkaistiin Strahlentherapie-lehdessä vuonna 1974. Tutkijat olivat testanneet menetelmiään naisten gynekologisiin syöpiin yhteensä 45 potilaalla hyvin tuloksin. 40 potilaalla oli genitaalialueen syöpä (kohdussa, vaginassa, hävyssä tai munasarjoissa), sekä viidellä potilaalla vastaava uusiutunut syöpä. Näitä potilaita hoidettiin otsonin ja hapen seoksella ja tuloksia verrattiin kontrolliryhmään.

Potilaat, joita hoidettiin sädehoidon ohella myös otsonilla, toipuivat nopeammin ja heillä oli myös vähemmän säteilytyksestä aiheutuneita sivuvaikutuksia, kuten emätintulehdusta, virtsatietulehdusta, peräsuolen tulehdusta ja ripulia. Myöskään heidän veren puna- ja valkosolujen määränsä eivät vähentyneet yhtä paljon. Otsoni itsessään ei aiheuttanut mitään sivuvaikutuksia. Parhaimmat tulokset havaittiin potilailla, joilla syöpä oli uusiutunut, kun heitä hoidettiin vähäisellä happisyötöllä.

Uudempi venäläistutkimus (Gretchkanev ym.), joka käsitteli otsonin käyttöä munarauhasen syöpien hoidossa, esitettiin kansainvälisen otsonijärjestön IOA:n 15. maailmankongressissa Lontoossa syyskuussa 2001. Tutkimuksessa oli 55 potilasta, joista 15:sta oli suoritettu kirurgisia toimenpiteitä ennen otsonihoitojen alkamista. Toisessa ryhmässä oli 20 potilasta, joille annettiin kemoterapeuttisia lääkkeitä suonensisäisesti. Heille kaikille annettiin otsonihoitoja peräsuolihuuhteluna, ja niiden kliinistä tehokkuutta verrattiin vastaavassa tilassa olleisiin 20 potilaaseen, joille ei annettu otsonia. Yksi hoitosessio oli seuraavanlainen: 0,5–1,0 litraa otsonin ja hapen seosta (1000–2000 mg/l) johdettiin puhdistettuun peräsuoleen päivittäin 2–3 päivää ennen kemoterapeuttien annostusta, sekä 3–5 päivää niiden annostuksen jälkeen. Yksi hoitosessio käsitti siis yhteensä 5–8 hoitokertaa.

Yleisesti hoidot osoittautuivat erittäin tehokkaiksi kemoterapian sivuvaikutuksien hoidossa. Pahoinvointi ja oksentelu vähenivät, ja punaisten ja valkoisten verisolujen esiintyminen oli tasaisempaa. Näitä vaikutuksia ei havaittu potilailla, jotka saivat kemoterapiansa ohella perinteisempiä hoitoja (B- ja C-vitamiineja, metioniinia sekä lipo- ja foolihappoa).

Otsonihoitojen loistavat tulokset eivät myöskään voineet johtua muista aineista. Kaikkien vitamiinien, immunomodulaattorien, lääkkeiden, plasman korvikkeiden ym. käyttö kiellettiin tai niitä piti vähentää. Silti yhdenkään otsonihoitaja saaneen potilaan ei tarvinnut keskeyttää kemoterapiaansa solumyrkkyjen sivuvaikutusten vuoksi. Sen sijaan pelkkiä perinteisiä hoitomuotoja saaneista 40 % joutui keskeyttämään kemoterapian edes joksikin ajaksi, mikä – kuten hyvin tiedetään – saattaa kovin epäsuotuisasti vaikuttaa taudin ennusteeseen.

Rintasyöpä

Samassa kongressissa myös toiset venäläistutkijat (Kontorschikova ym.) kertoivat hyvistä tuloksistaan rintasyövän hoidossa. Tutkimuksessa oli mukana yhteensä 52 naista, joista 20 hoidettiin pelkillä solumyrkyillä ja loput 32 saivat niiden lisäksi vielä otsonihoitoja. Otsonihoidot olivat tapauskohtaisia, mutta menetelminä olivat peräsuolihuuhtelu sekä otsonoidun suolaliuoksen laskimonsisäinen infuusio.

Hoitojen ansiosta 75 %:lla potilaista sytostaattien sivuvaikutukset heikkenivät merkittävästi, ja muillakin oireet vähenivät, vaikkei hoitomuoto niitä eliminoinutkaan täydellisesti. Otsonia saaneiden potilaiden oli helpompi selvitä hengissä kemoterapiasta. Heillä oli vähemmän pahoinvointikohtauksia, oksentelua, ripulia, sydänalan- ja paksusuolen kipuja sekä vähemmän myös infektiokomplikaatioita. Kaikilla otsonia saaneilla potilailla noteerattiin myös parantunutta ruokahalua, unensaantia, yleistä hyvinvointia ja reippautta. Muutamilla potilailla havaittiin paranemista myös muissa oireissa, kuten turvotuksessa ja käsivarren puutumisessa sekä nivelten liikuntakyvyssä. Nämä parantumiset yhdistettiin otsonihoitoihin ja sen hoitamiin verenkiertohäiriöihin.  Yleisesti tutkijat tiivistävät, kuinka tulokset antavat vahvaa todistusaineistoa otsonihoitojen tehokkuudesta rintasyövän hoidossa. Sen avulla voitiin merkittävästi vähentää kemoterapeuttien haitallisia sivuvaikutuksia sekä parantaa potilaan elämänlaatua hoitojen aikana. Lisäksi menetelmää kehuttiin turvalliseksi ja helppokäyttöiseksi.

Rintasyövästä löytyy kuvaava yksi kuvaava lontoolaisen lääkärin kirjoittama tapaushistoriikki aivan tämän sivun lopusta.

Eturauhassyöpä

Eturauhassyöpä  on kaikkein yleisin syöpäkasvain yli 50-vuotiailla miehillä edustaen 16.7 % kaikista miesten syöpäkuolemista. Kaikesta huolimatta, kehittyneiden hoitomuotojen ansiosta nykyään jopa 91 % potilaista on vielä hengissä viiden vuoden jälkeen syövän havaitsemisesta. Vaikka perinteisillä hoitomuodoilla saavutetaankin pääosin hyviä tuloksia, tauti on silti erittäin vakava ja kaikenlaiset toimivat lisähoito-muodot tulisi ehdottomasti huomioida.

Kuubalaiset tutkijat (Borrego ym. 1998) kertoivat menestyksellisistä tuloksista miesten eturauhassyövän hoidossa otsonin ja sädehoidon yhdistelmähoidolla. He hoitivat 70 pahanlaatuisesta eturauhassyövästä kärsivää potilasta, joista puolet (35 kpl) sai sädehoitojen lisäksi otsonihoitoja (tutkimusryhmä), ja puolet pelkkää sädehoitoa (kontrolliryhmä). Otsonihoidot annettiin peräsuolihuuhteluna kymmenen milligramman kerta-annoksina kuusi kertaa viikossa kuuden viikon ajan samoihin aikoihin kuin sädehoidotkin.

Potilailta tutkittiin eturauhasspesifisten antigeenien määriä hoitojen alussa, 30 päivän jälkeen ja puolen vuoden kuluttua. Lisäksi heistä tutkittiin haitallisten hoitokomplikaatioiden määriä. Tällaisia olivat mm. säteilyn aiheuttama ihotulehdus, virtsatietulehdus ja peräsuolitulehdus. Samoin potilailta tutkittiin joitakin humoraalisia ja kliinisiä parametreja.

Otsonihoidot suojasivat potilaita sivuvaikutuksilta. Ensimmäisten viikkojen aikana heillä ei esiintynyt sivuvaikutuksia lainkaan, vaikka myöhemmin 49 % potilaista joutuikin pitämään niiden vuoksi hoitokatkoksia. Tämä on kuitenkin vähäistä verrattuna pelkkää sädehoitoa saaneisiin kontrolliryhmän potilaisiin, joista ainoastaan 14 % pystyi käymään hoidot läpi keskeytyksettä. Ryhmien väliset erot olivatkin tilastollisesti hyvin merkittäviä. Huomattavimpia erot olivat säteilyn aiheuttamassa ihotulehduksessa, jota myös esiintyi eniten. Myös virtsatietulehdusta ja peräsuolitulehdusta esiintyi otsonihoitoja saaneilla vähemmän, mutta erot eivät olleet niin merkittäviä. Yleisesti kontrolliryhmällä sivuvaikutuksia esiintyi 84 %:lla, kun otsoniryhmällä vain 52 %:lla. Vähentyneiden komplikaatioiden lisäksi otsoniryhmäläisten syöpäkasvaimet  olivat myös herkempiä säteilylle.

Eturauhasspesifisten antigeenien määrät olivat 30 päivän jälkeen pudonneet merkittävästi 92 %:lta otsonia saaneilta potilailta ja vain 52 %:lta pelkkää sädehoitoa saaneilta. Käytännössä tämä tarkoittaa otsoniryhmäläisille huomattavasti parempaa hoitoennustetta. Tässä tutkimuksessa potilaiden jälkiseuranta kesti ainoastaan puoli vuotta, joten lopullisia tietoja heidän selviytymisestä siihen ei ehtinyt. Siihen mennessä kuitenkin tauti oli hallinnassa 88 %:lla otsonia saaneista ja 80 %:lla pelkkää sädehoitoa saaneista potilaista. Johtopäätöksenä otsoni-hoitoja voidaankin pitää tehokkaina lisähoitomuotoina eturauhassyöpään, sillä sen avulla voidaan merkittävästi vähentää hoitokomplikaatioita ja parantaa hoidon ennustetta.

Pään ja niskan alueen syövät

Jo Baylorin yliopistossa hoidettiin vetyperoksidilla menestyksellisesti pään ja niskan alueen syöpiä. Aivan äskettäin, lokakuun 2004 alussa Evidence-based Complementary and Alternative Medicine -lehdessä (eCAM) julkaistiin vertaileva tutkimus (Clavo ym. 2004) otsoni-autohemoterapian vaikutuksista pään ja niskan alueen syöpäkasvaimiin. Tällaisia syöpäkasvaimia on useimmiten mahdoton operoida leikkauksella, ja tavallisesti niiden ennuste on hyvin heikko. Tämäkin tutkimus käsitti yhteensä 19 potilasta, jotka olivat jo kolmen vuoden ajan saaneet sädehoitoa ja suun kautta nautittua tegafur-syöpälääkettä.

Tutkimuksessa potilaat jaettiin kahteen ryhmään, joista toinen sai kemoterapiaa sisältäen useita kemoterapeuttisia lääkkeitä (taksoteeri, platina, 5-fluorourasiili) ja toinen otsoniterapiaa autohemoterapiana kahdesti viikossa. Hoidoissa potilailta otettiin 200 ml verta, joka otsonoitiin 60 mg/ml happi/otsoniseoksella ja infusoitiin sen jälkeen hitaasti potilaaseen. Hoitojen ohessa kaikki potilaat saivat kohdennettua sädehoitoa ja tegafuria, joskin otsoniryhmässä kaksi potilasta ei sietänyt jälkimmäistä.

Kemoterapiaryhmässä oli 12 potilasta, ja otsoniterapiaryhmässä seitsemän. Lähtötilanteen perusteella kemoterapiaryhmä oli selvästi terveempi. Yhtä lukuun ottamatta heidän syöpänsä oli IVa-tasolla (yksi oli IVb-tasolla). Otsoniryhmästä kaksi potilasta oli IVb-tasolla, eli heillä oli jo selvästi laajentuneet imusolmukkeet ja kaksi IVc-tasolla, eli heillä oli laajentuneiden imusolmukkeiden lisäksi jo laajalle levinneitä etäispesäkkeitä. Otsoniryhmäläiset olivat myös selvästi vanhempia kuin kemoterapiaryhmäläiset (64 v. vs. 54 v.). Lisäksi otsoniryhmäläisten kasvaimet olivat reagoineet heikommin sädehoitoon, vaikka siinä ero ei ollutkaan tilastollisesti merkittävä. Kaiken kaikkiaan otsoniryhmäläisten lähtötilanne oli huomattavasti heikompi.

Heikosta lähtötilanteesta johtuen, kummassakaan ryhmässä yksikään potilas ei jäänyt henkiin. Silti otsoniryhmäläiset elivät jonkin verran kauemmin. Otsonia saaneet elivät keskimäärin kahdeksan kuukautta, kun kemoterapiaa saaneet vain kuusi. Nämä erot eivät olleet tilastollisesti merkittäviä, mutta ottaen huomioon otsoniryhmäläisten selvästi heikomman lähtötilanteen, tulos oli erittäin lupaava.

Valitettavasti tutkimus oli potilasmäärältään kovin pieni, minkä vuoksi tutkijat itsekin olivat varovaisia lausunnoissaan. Pienestä joukosta johtuen positiivinen tulos voi teoriassa olla sattumaakin. Käytännössä asia ei silti liene niin, sillä monet muut jo käsitellyt syöpätutkimukset tukevat näitä tuloksia.

Suppeudestaan huolimatta tämä juuri ilmestynyt tutkimus on varsin merkittävä. Se on ensimmäinen englanninkielisessä helposti saatavilla olevassa tiedelehdessä julkaistu syöpähoitoja käsittelevä otsonihoitotutkimus. Muut mainitsemani työt kun on esitetty saksaksi ja espanjaksi, sekä englanniksi harvinaisessa kongressijulkaisussa, eivätkä ne täten ole levinneet tiedeyhteisön laajempaan tietoisuuteen.

Muuta hyötyä

Otsoniterapia ei ole toimiva lisähoitokeino pelkästään syöpiin, vaan myös moniin syöpähoitoihin liittyviin oireisiin. Edellisissä tutkimuksissa tuli jo ilmi, kuinka useat sytostaattien sivuvaikutukset vähenivät merkittävästi tai katosivat jopa kokonaan. Baylorin yliopiston tutkijat raportoivat useaan otteeseen, että sädehoidolle altistuneet leikkaushaavat paranivat paljon nopeammin vetyperoksidin kanssa kuin ilman. Myös potilaiden yleinen hyväntuulisuus ja parempi yleiskunto ovat olleet selvästi havaittavissa. Vastaavista “oheishavainnoista” voivat kertoa myös useat suomalaiset otsoniterapeutit. Olen esimerkiksi itse keskustellut syöpähoidossa olevien ihmisten ja heidän omaistensa kanssa, sekä tietysti suomalaisten otsoniterapeuttien, kuten Kari Viherlahden ja Anna-Liisa Linnilän kanssa, joilla on varmasti paljonkin kertomuksia. Viimeksi mainittu kertoi minulle mm. eräästä rintasyöpäpotilaasta, joka sai hoitojaksonsa aikana säännöllisesti otsonisuolihuuhteluita. Häntä hoitavat lääkärit ihmettelivät potilaan hyvää kuntoa, ja sitä, kuinka haavat paranivat hämmästyttävän nopeasti, vaikka heidän antamansa syöpähoito oli niille kaikkea muuta kuin suosiollista. Potilas itse ei uskaltanut kertoa hoitajilleen saamastaan otsonihoidosta peläten palvelun heikkenemistä. Kyllä hän itse kuitenkin tiesi, miksi syöpä meni hänen kohdaltaan poikkeuksellisen helposti ohitse.

Yhteenveto

Otsoniterapia on erinomainen hoitomuoto syöpiin ja siihen liittyviin oireisiin. Useimmissa tutkimuksissa sitä on käytetty muiden hoitojen rinnalla, eikä muiden hoitojen hylkäämiseen olekaan mitään syytä. Jos syöpää ei voi operoida, tai perinteiset hoidot aiheuttavat liian vakavia sivuvaikutuksia, otsoniterapiasta voi olla apua sellaisenaankin – jos ei muuten, niin elämänlaadun parantajana ainakin. Tästä aiheesta on hiljattain ilmestynyt tutkimus (Jacobson ym. 2005), jossa Hufelandin klinikalla Saksassa on hoidettu lukuisia syöpäpotilaita menestyksellisesti erilaisilla perinteisten ja vaihtoehtoisten hoitojen yhdistelmillä. Mukana oli myös otsoniterapia. Tätä tutkimusta on käsitelty enemmän täällä.

Viitteet

Balla, G. A.; J. W. Finney; B. L. Aronoff; D. L. Byrd; G. J. Race; J. T. Mallams & G. Davis, Use of Intra-arterial Hydrogen Peroxide to Promote Wound Healing. American Journal of Surgery 108: 621-629, 1964.

Borrego, Luis; Luis L. Borrero; Elena Díaz; Silvia Menéndez; Luis R. Borrego & René A. Borrego, Ozono más cobaltoterapia en pacientes con adenocarcinoma prostático. Revista CENIC Ciencias Biológicas 29: 137-140, 1998. (abstract)

Clavo, Bernardino; Juan L. Perez; Laura Lopez;  Gerardo Suarez; Marta Lloret; Victor Rodriguez; David Macias; Maite Santana; María A. Hernández; Roberto Martín-Oliva & Francisco Robaina, Ozone Therapy for Tumor Oxygenation: a Pilot Study. Evidence-based Complementary and Alternative Medicine 1: 93-98, 2004. (full text PDF)

Clavo, Bernardino; Ana Ruiz; Marta Lloret; Laura López; Gerardo Suárez; David Macías; Victor Rodríguez; Maria A. Hernández; Roberto Martín-Oliva; Santiago Quintero; José M. Cuyas & Francisco Robaina, Adjuvant Ozonetherapy in Advanced Head and Neck Tumors: A Comparative Study. Evidence-based Complementary and Alternative Medicine 1(3): 321-325, 2004 (abstract, full text PDF).

Gretchkanev, Guennadi O.; Tatyana S. Kachalina; E. Yu. Palkina; Claudia N. Kontorchikova & El-Hassoun Husein, Medical Ozone for Prophylaxis and Treatment of Complications associated by Chemotherapy of Ovary Cancer. Teoksessa: Proceedings of the 15th Ozone World Congress, 11th – 15th September 2001, Medical Therapy Conference (IOA 2001, Ed.), Speedprint Macmedia Ltd, Ealing, London, UK, 2001. (PDF)

Hernuss, P.; E. Müller-Tyl & J. Dimopoulos, Ozon-Sauerstoff-Injektionsbehandlung in der gynäkologischen Strahlentherapie. Strahlentherapie 148: 242-245, 1974. (abstract)

Jacobson, Judith S.; Victor R. Grann; Michael A. Gnatt; Hanina Hibshoosh; John H. M. Austin; William S. Millar & Alfred I. Neugut, Cancer Outcomes at the Hufeland (Complementary/Alternative Medicine) Klinik: A. Best-Case Series Review. Integrative Cancer Therapies 4(2): 156-167, 2005. (abstract)

Kontorschikova, Claudia N.; Anna V. Alaysova & Igor G. Terentiev, Ozonetherapy in a Complex Treatment of Breast Cancer. Teoksessa: Proceedings of the 15th Ozone World Congress, 11th – 15th September 2001, Medical Therapy Conference (IOA 2001, Ed.), Speedprint Macmedia Ltd, Ealing, London, UK, 2001. (abstract)

Mallams, J. T.; G. A. Balla & J. W. Finney, Regional oxygenation and irradiation in the treatment of malignant tumors. Progress in Clinical Cancer 1: 137, 1965. (PubMed)

Rovira, G.; L. López; G. Suárez; M. Santana; B. Clavo; J.L. Pérez; M. Lloret; V. Rodríguez; D. Macías; M. A. Hernández; R. Martín & F. Robaina, Local Ozonetherapy for Delayed Scaring in Cancer Patients. Teoksessa: Abstracts: 3^rd International Symposium on Ozone Applications, Ozone Research Center, Havana, Cuba 2000, OZ-PO-046.

Sasaki, Hiroshi; Tadao Wakutani; Sikayuki Oda & Yasuo Yamasaki, Application of Hydrogen Peroxide Infusion to Maxillary Cancer. Yanago Acta Medica 11: 141-149, 1967. (PubMed)

Warburg, Otto, On the Origin of Cancer Cells. Science 123: 309-314, 1956.