August 25, 2005 - Miika Sallinen

Otsoniterapia nivelreuman hoidossa

Nivelreuma eli reumatoidi artriitti on yleisin tulehduksellisista nivelsairauksista. Se lienee autoimmuunisairaus ja voi johtaa vakavaan invaliditeettiin. Kirjassani Otsoni- ja vetyperoksidihoidot, en käsitellyt sitä juuri lainkaan, sillä löytämäni tutkimustieto oli niukkaa. Nyt tilanne on muuttunut, sillä ystävieni avulla olen saanut kuubalaisia 1980-luvulla suoritettuja alkuperäistutkimuksia, ja aivan viime aikoina on ilmestynyt myös erittäin havainnollistava eläinkoe. Näiden tutkimusten pohjalta otsoniterapian käyttökelpoisuus nivelreuman hoidossa kannattaa ehdottomasti huomioida.

Ensimmäiset pioneerit

Ennen näiden tutkimusten käsittelyä, mainitsisin kahdestakin reumatautien otsonihoitojen pioneerista. Toinen oli muuan Samuel Pribluda niminen lääkäri, joka jo 1930-luvun lopulla raportoi Semana Medica -lehdessä otsoni-injektioiden tehosta reumaattisiin kipuihin. En valitettavasti ole voinut tutustua alkuperäisartikkeliin, joten en tarkemmin käsittele hänen tutkimuksiaan.

Vähäiselle käsittelylle jää myös saksalainen professori Ziad Fahmy, joka on hoitanut reumapotilaita otsonilla jo ainakin 1980-luvun alusta. Fahmyn tutkimukset on kuitenkin julkaistu pienissä saksalaislehdissä ja harvinaisissa kongressijulkaisuissa. Käsittelen tässä artikkelissa lähinnä hänen 11. otsonitutkimuksen maailmankongressissa San Franciscossa vuonna 1993 esittämää suppeahkoa tutkimusta. Muut lähteeni hänen tutkimuksistaan ovat olleet tutkimustiivistelmä hänen Havannassa vuonna 2000 esittämästä tutkimuksestaan sekä Münchenin otsonikongressin esitelmä vuodelta 2003. Edellisessä hän käsitteli tulehdussytokiini interleukiini-8:n tasojen muuttumista reumapotilailla otsoniterapian aikana.  Poikkeuksellisen korkeat IL-8-tasot olivat reumapotilailla pudonneet ja tämä vaikutus oli kestänyt ainakin 13 viikon kuluttua jälkiseurannassa. Tämä mielenkiintoinen havainto antaa ymmärtää, että otsoniterapialla voidaan kenties tehokkaastikin säädellä reumapotilaiden tulehdusta. Fahmyn jälkimmäisessä esityksessä hän käsitteli lähinnä hoitotekniikkaa, jotta oikea määrä otsonia voidaan injektoida sairaaseen niveleen.

Kuubalainen tutkimus

Fahmyn jälkeen myös kuubalaistutkijat suorittivat omia kokeitaan. He esittivät tuloksensa Ensimmäisessä kansallisessa otsonin sovellutuksia käsittelevässä kongressissa Havannassa joulukuussa 1988 ja seuraavana vuonna ne julkaistiin Revista CENIC Ciencias Biológicas –lehdessä. Tämä suppea tutkimus (Menéndez ym. 1989) käsitti ainoastaan 17 potilasta, joten senkin todistusarvo on riittämätön, mutta tulokset joka tapauksessa mainitsemisen arvoisia. Potilaat jaettiin kahteen ryhmään, joista toista (7 potilasta) hoidettiin ei-steroidipitoisilla tulehduslääkkeillä. Näitä olivat indometisiini (4 tabl. päivässä, yht. 100 mg), kipulääkkeillä (Alidoni ja dekstropropoksifeeni 4 tabl. päivässä.) sekä pistoskultaa. Niille potilaille, joille tämä ei tehonnut, tai vaikutus oli vähäinen, lisättiin vielä Prednisonia (dehydrokortisoni) pieni annos (7,5–10 mg/vrk) hoitoprotokollaan.

Toinen, kymmenen potilasta kattava ryhmä, sai otsonihoitoja lihaksensisäisinä injektioina kolme kertaa viikossa, kunnes jokainen oli saanut 20 injektiota. Kerta annos oli 0,7 mg. Kipuunsa he saivat samanlaisen lääkityksen kuin kontrolliryhmäkin. Tutkimus kesti yhteensä kahdeksan viikkoa. Potilaat analysoitiin hoidon alussa, sen puolivälissä neljän kuukauden kohdalla ja lopussa kahdeksan kuukauden jälkeen. Tutkitut asiat ovat seuraavassa:

  • aamujäykkyys
  • kivuliaat nivelet
  • nivelten toiminta
  • uupumuksen kesto
  • nyrkin tarttumisvoima
  • nivelen paksuus
  • funktionaalinen luokitus

Molemmissa ryhmissä tulokset olivat hyviä. Ryhmien väliset erot eivät joka osa-alueella olleet selviä, mutta kokonaisuudessaan ne suosivat otsoniterapiaa. Aamujäykkyydessä eroa ryhmien välillä ei ollut, sillä sen kestoaika putosi molemmissa ryhmissä kutakuinkin saman verran. Tulehduslääkeryhmässä keskimäärin 72 minuutista 60 minuuttiin, ja otsoniryhmässä 58 minuutista 45 minuuttiin. Otsoni kuitenkin vaikutti hieman nopeammin, eli noin 2-3 viikossa, kun tulehduslääkkeillä vaikutus näkyi keskimäärin viikkoa myöhemmin. Vaikutusta ei tosin havaittu aivan kaikilla, vaan otsoniryhmässä aamujäykkyys pysyi ennallaan kolmella (30 %). Tulehduslääkeryhmässä yhdellä potilaalla se pysyi ennallaan ja yhdellä jopa paheni hoitojen aikana.

Potilaan ilmoittamien kivuliaiden nivelten määrä oli tulehduslääkeryhmässä keskimäärin 9,5 ja otsoniryhmässä 7,3. Hoitojen lopussa luvut olivat 4,2 ja 2,8, eli suhteellisesti otsoniryhmäläiset olivat parantuneet hieman enemmän, mutta näitä eroja ei voi pitää kovinkaan merkittävinä. On silti syytä huomauttaa, että otsoniryhmällä parannusta havaittiin kaikilla, mutta tulehduslääkeryhmässä vain viidellä seitsemästä, ja kahdella tila jopa paheni. Tarkemmat tulokset on esitetty kaaviossa 1.

Potilaiden ilmoittamien kivuliaiden nivelten määrä hoitojen alussa sekä neljän ja kahdeksan viikon kuluttua niiden aloituksestaKaavio 1. Potilaiden ilmoittamien kivuliaiden nivelten määrä hoitojen alussa sekä neljän ja kahdeksan viikon kuluttua niiden aloituksesta (Menéndez ym. 1989).

Nivelten toimintakyvyssä tulokset olivat samansuuntaisia. Heikosti toimivien nivelten määrä laski otsoniryhmässä kaikilla, ja se alkoi noin kolmen viikon kuluessa hoitojen aloituksesta. Tulehduslääkeryhmässäkin kohenemista havaittiin yhtä lukuun ottamatta kaikilla. Tarkempi kehitys on havainnollistettu kaaviossa 2.

Potilaiden niveltenKaavio 2. Potilaiden nivelten, joissa reuma oli aktiivinen, määrä hoitojen alussa sekä neljän ja kahdeksan viikon kuluttua niiden aloituksesta (Menéndez ym. 1989).

Potilaiden väsymyksessä trendi oli samanlainen. Hoitojen alussa molempien ryhmien potilaat tunsivat itsensä uupuneiksi kutakuinkin koko hereilläoloaikansa 16 h/vrk. Tämä uupuneisuus alkoi vähentyä 15–20 päivän kuluessa hoidon aloituksesta. Otsoniryhmäläisillä koheneminen oli selvästi parempaa, ja lopussa he olivat väsyneitä vain keskimäärin alle kaksi tuntia päivässä. Vastaavasti kontrolliryhmässä väsymystä oli edelleen lähes kymmenen tuntia. Tätä lukua tosin nostaa kaksi potilasta, joilla ei havaittu lainkaan paranemista.

Nyrkin puristusvoimatesti oli ainoa, jossa tulehduslääkkeitä saaneet menestyivät hieman paremmin, mutta eroja ei voi pitää merkittävinä. Kaaviosta 3. havaitaan, kuinka molemmissa ryhmissä potilaiden puristusvoima kasvoi hoitojakson aikana reilu puolitoistakertaiseksi.

Potilaiden nyrkin puristusvoimatestien tulokset hoitojen alussa sekä neljän ja kahdeksan viikon hoitojakson jälkeenKaavio 3. Potilaiden nyrkin puristusvoimatestien tulokset hoitojen alussa sekä neljän ja kahdeksan viikon hoitojakson jälkeen (Menéndez ym. 1989).

Nivelten paksuudessa otsoniryhmäläiset kohenivat niin ikään paremmin. Paranemista havaittiin yhtä lukuun ottamatta kaikilla, keskimäärin nivelet ohenivat 1,3 mm. Tulehduslääkeryhmässä viidellä havaittiin paranemista, yksi pysyi ennallaan ja yhdellä nivel jopa paksuuntui. Keskimäärin heidän nivelensä ohenivat 1,1 mm.

ARA-luokituksessa koheneminen oli myös ilmeitä. IV-tason potilaita tutkimuksessa ei ollut ainoatakaan. III-tasolla oli hoitojen alussa molemmista ryhmistä kuusi potilasta: Heistä kaikkien otsonia saaneiden luokitus parani, ja tulehduslääkkeitä saaneitakin vain yksi jäi tälle tasolle. Pääsääntöisesti molemmissa ryhmissä ARA-luokitus parani hoitojakson aikana noin yhdellä pykälällä.

Kokonaisuudessaan otsoni-injektiot olivat tulehduslääkkeitä parempia. Parhaiten tämä näkyi potilaiden väsymyksen selvempänä vähentymisenä, mutta myös muilla osa-alueilla tulokset hienoisesti suosivat otsonia. On kuitenkin huomioitava potilasjoukon pienuus, ja se, ettei tutkimusta suoritettu kaksoissokkoperiaatteella. Täten plasebovaikutus ja muutaman yksittäisen potilaan ominaisuudet saattavat selkeästi vaikuttaa lopputulokseen. Toisaalta potilaisiin injektoitiin vain pieniä otsonimääriä, ja menetelmässä on varmasti vielä kehittämistä. Otsonin paremmuuden varmistaminen vaatiikin vielä lisätutkimuksia. Tämän tutkimuksen perusteella otsonia voidaan kuitenkin pitää toimivana vaihtoehtona, ja sen kokeilu on erityisen perusteltua varsinkin silloin, kun muut menetelmät eivät ole antaneet toivottua tulosta.

 

Professori Fahmyn tutkimus

Saksalainen irakilaissyntyinen professori Ziad Fahmy on käyttänyt otsonia reumatautien hoitoon jo 1970-luvulla – siis paljon kuubalaisiakin aiemmin. Valitettavasti nämä tutkimukset on julkaistu harvinaisissa kongressijulkaisuissa tai pienissä saksalaisissa lehdissä, joita ei helposti löydä. Omistan kuitenkin Kansainvälisen otsonijärjestön IOA:n 11. maailmankogressin lääketieteelliset julkaisut vuodelta 1993, joiden joukossa on yksi Fahmyn tutkimusraportti.

Tämäkin tutkimus oli laadullisesti varsin kehno, sillä siinä ei esimerkiksi eritellä potilaiden saamaa hoitoa kovinkaan tarkasti, mutta mainitaan, että hoitojakso kesti neljästä kuuteen viikkoa. Iältään potilaat olivat 25-70 -vuotiaita. Heiltä tutkittiin pääosin samoja parametreja kuin em. kuubalaisessakin tutkimuksessa, ja myös tulokset olivat varsin vastaavia.

Aamujäykkyydessä koheneminen tosin oli huomattavasti parempaa, sillä hoitoja ennen se kesti potilasta kohden keskimäärin 55 minuuttia, kun hoitojen jälkeen vain 22 minuuttia. Ilman otsonia koheneminen oli 53 minuutista 38 minuuttiin. Tulehtuneiden kivuliaiden nivelten määrä oli otsonia saaneilla aluksi keskimäärin 19,4 kun hoitojen lopussa se oli pudonnut 9,2:een. Ilman otsoni ei merkittävää muutosta tapahtunut (aluksi 17,5, lopussa 15,6).  Otsoniryhmässä reuma oli hoitojen alussa aktiivinen keskimäärin 31,8 nivelessä, kun kuuden viikon jälkeen ainoastaan 16,7:ssä. Ilman otsonia tämäkin koheneminen oli selvästi heikompaa (alussa 27,6, lopussa 19,2). Kaikki em. tuloksissa erot ryhmien välillä olivat tilastollisesti merkittäviä ja ne suosivat otsoniryhmää.

Sen sijaan nyrkin puristusvoimassa otsoniryhmäläisissä ei havaittu mitään merkittävää muutosta, ja tulokset heittelivät eri mittauksissa hieman hoitojakson aikana – milloin positiiviseen, milloin negatiiviseen suuntaan. Lopussa otsoniryhmän puristusvoima oli jopa hieman pienepi kuin alussa (35,5 mmHg vs. 31,5 mmhg). Tästä huolimatta tulokset olivat kauttaaltaan positiivisia. Kaaviossa 4. on esitetty otsonia saaneiden potilaiden kehitys eri osa alueilla. Kaaviossa 5. on esitetty vastaavat kehitykset potilailla, jotka eivät saaneet otsonia, ja heidän kehityksensä oli vähäisempää tai jopa lähes merkityksetöntä.

Nivelreumapotilaiden kehittyminen eri osa-alueilla kuuden viikon otsonihoitojakson aikanaKaavio 4. Nivelreumapotilaiden kehittyminen eri osa-alueilla kuuden viikon otsonihoitojakson aikana. Huomaa, että kohenemista saavutettiin joka osa-alueella. Vertaa kohenemista vastaavaan kaavioon 5. jossa potilaat eivät saaneet otsonia. Vakavuusaste luokitellaan seuraavasti: 0 = ei lainkaan, 1 = vähäinen, 2 = kohtalainen, 3 = vakava, 4 = hyvin vakava (Fahmy 1993).

Nivelreumapotilaiden kehittyminen eri osa-alueilla kuuden viikon aikana ilman otsonia.Kaavio 5. Nivelreumapotilaiden kehittyminen eri osa-alueilla kuuden viikon aikana ilman otsonia. Huomaa, että koheneminen oli kokonaisuudessaan selvästi vähäisempää kuin potilailla, jotka saivat otsonia (Kaavio. 4). Vakavuusaste luokitellaan seuraavasti: 0 = ei lainkaan, 1 = vähäinen, 2 = kohtalainen, 3 = vakava, 4 = hyvin vakava (Fahmy 1993).

Uusi eläinkoe

Lupaavista tuloksista huolimatta, reumaa koskevat otsonitutkimukset on julkaistu tuntemattomissa lehdissä ja harvinaisissa kongressijulkaisuissa. Tähän on hiljattain tullut poikkeus, kun kansainvälinen tutkimusryhmän tutkimus julkaistiin hiljattain Rheumatology International –lehdessä. Tämäkin tutkimus (Chang ym. 2004) on pelkkä eläinkoe, mutta tuloksiltaan sen verran mielenkiintoinen, että ansaitsee hieman tarkempaa tarkastelua.

Reumassa liiallisten nivelkalvon solujen kasvu aiheuttaa ahtautta ja nivelen heikkenemistä. Tutkijat ottivat näitä reumasoluja potilailta, pesivät ne ja altistivat erilaisille otsonimäärille. Tutkiessaan soluja, he havaitsivat, että otsonille altistetuissa soluissa erilaisten tulehdussytokiinien (TNF-α, IL-1β ja IL-6) tuotanto romahti murto-osaan käsittelemättömiin soluihin verrattuna. Tämän vuoksi he halusivat testata, miten tällaiset solut aiheuttavat reumaa hiirissä, joiden immuniteetti oli heikentynyt. Kun he injektoivat näitä soluja hiiriin, tulokset olivat selkeitä: Ne solut, jotka oli käsitelty 3 % ja 5 % otsonikaasulla aiheuttivat huomattavasti lievemmän tulehdusreaktion, kuin käsittelemättömät solut, eikä käsittely itsessään aiheuttanut mitään myrkytystä tai mainittavia sivuvaikutuksia. Tämän vuoksi tutkijat toteavat, että niveleen suoritettavat otsoni-injektiot voisivat olla käyttökelpoinen keino hoitaa ihmistenkin nivelreumaa.

Olen iloinen näiden tulosten julkaisusta, mutta on silti pakko todeta, että jo Mainitsemani professori Fahmy on käyttänyt tätä menetelmää potilaisiinsa jo neljännesvuosisadan ajan hyvin tuloksin. Kehitys on ollut anteeksiantamattoman hidasta, ja mitään laajempia kliinisiä kaksoissokkokokeita ei valitettavasti vielä ole suoritettu. Tämän vuoksi on ymmärrettävää, ettei näitä hoitoja vielä kustanneta yhteiskunnan varoilla muualla kuin Kuubassa. On kuitenkin otettava huomioon, että reumatoidi artriitti on krooninen tauti, johon ortodoksinen lääketiede ei tunne parantamiskeinoa, eivätkä perinteiset keinot aina edes riitä lievittämään potilaan tilaa. Koska alustavista tutkimuksista on saatu lupaavia tuloksia, otsoniterapian käytössä ei ole mitään väärää ja sen kokeileminen on täysin perusteltua varsinkin niissä tapauksissa, joissa perinteisillä menetelmillä ei riittäviä tuloksia ole saavutettu. Suomessa ongelmaksi muodostuu myös hoitoja antavien lääkäreiden puute, sillä nivelinjektioita kuka tahansa terapeutti ei saa suorittaa. Toisaalta lihasinjektioita ja muita systemaattisia menetelmiä, kuten suolihuuhtelu, saa täälläkin muutamasta paikasta. Toivon mukaan tilanne alkaa piakkoin korjaantua.

 

Viitteet

Chang, Johnson D. S.; Hou-Shan Lu; Ye-Fun Chang & David Wang, Ameliorative effect of ozone on cytokine production in mice injected with human rheumatoid arthritis synovial fibroblast cells. Rheumatology International (27 Nov) 2004. (abstract)

Fahmy, Z., Immunological effect of ozone (O3/O2) in rheumatic diseases. In: Ozone in Medicine: Proceedings of the 11th Ozone World Congress (Stamford, CT., International Ozone Association, Pan American Committee) M-3: 22-30, 1993.

Fahmy, Z., Inhibition of interleukin-8 synthesis by intraarticular oxygen/ozone therapy in patients with rheumatoid arthritis. Teoksessa: Abstracts: 3rd International Symposium on Ozone Applications, Ozone Research Center, Havana, Cuba 2000, OZ-PO-047.

Méndez-Pérez, Ivonne; Alejandro del Cerro-Montesino; Roosevelt Cámbara-Peña; Julio Martínez-Godínez & Silvia Menéndez-Cepero, Ozonoterapia sistématica e intra-articular en la artritis de la articulación temporomandibular por artritis reumatoide. Revista CENIC Ciencias Biológicas 41(3): 169-172, 2010.

Menéndez; F.; G. Díaz & S. Menéndez, Ozonoterapia en la artritis reumatoidea. Revista CENIC Ciencias Biológicas 20(1-3): 144-151, 1989.


Strict Standards: call_user_func_array() expects parameter 1 to be a valid callback, non-static method dc_jqaccordion::footer() should not be called statically in /home/otsonite/public_html/wp-includes/plugin.php on line 525