January 21, 2008 - Miika Sallinen

Otsoniterapia colitis ulcerosan ja Crohnin taudin hoidossa

Colitis ulcerosa ja Crohnin tauti ovat kroonisia suoliston tulehdussairauksia. Molempia esiintyy lähinnä teollistuneissa länsimaissa niin Euroopassa kuin Pohjois-Amerikassakin. Colitis ulcerosa eli haavainen paksusuolentulehdus on sairaus, joka sijaitsee tavallisesti sekä paksusuolen että peräsuolen alueella.  Crohnin tauti voi esiintyä missä tahansa ruoansulatuskanavan alueella, yleisimmin kuitenkin ohutsuolessa, varsinkin sen loppuosassa tai paksusuolessa. Molemmissa taudeissa tavallisimpia oireita ovat alavatsakivut, ripuli ja veriuloste. Crohnin taudissa myös laihtuminen ja kuumeilu ovat yleisiä. Diagnoosit tehdään tähystyksen ja koepalojen avulla. Lisäksi verestä tutkitaan tulehdusarvoja. Sairauksia hoidetaan lääkkeillä, ja vaikeissa tapauksissa leikkauksella. Colitis ulcerosassa tauti esiintyy suolen pinnalla (limakalvolla tai limakalvonalaiskerroksessa), kun Crohnin taudissa koko seinämä voi olla tulehtunut.  Tautien erilaisuudesta huolimatta noin 10-15 % potilaista ei voida varmuudella sanoa, onko kyseessä colitis ulcerosa vai Crohnin tauti. Taudeista käytetäänkin usein yhteisnimitystä IBD (inflammatory bowel disease = tulehduksellinen suolistotauti).

Tautien syntymekanismeista ei tiedetä paljoakaan. Perinnöllisillä tekijöillä on oma roolinsa. Tauteja ei esiinny juuri lainkaan mustilla, mutta valkoisilla paljonkin ja erityisen paljon juutalaisilla. Ympäristötekijät ja elämäntavat vaikuttavat myös, mutta niiden merkitystä on vaikea määritellä. Esimerkiksi tupakoinnin on todettu ehkäisevän colitis ulcerosaa ja tauti jää tupakoivilla yleensä lievemmälle asteelle. Crohnin taudissa tupakointi taas lisää sairastuvuusriskiä.

Taudit voivat aiheuttaa ajoittaisen tai pysyvän haitan. Hoitokeinoina ovat erilaiset lääkkeet, joista tärkeimpiä ovat 5-ASA-valmisteet ja kortisoni. Näiden lisäksi tietyissä tapauksissa voidaan käyttää solusalpaajia, antibiootteja ja erilaisia biologisia hoitoja, joista viimeksi mainitut ovat vielä varsin uusia ja erittäin hintavia hoitomuotoja. Monissa tapauksissa lääkehoidosta saatu hoitovaste on riittämätön estämään taudin etenemistä. Lisäksi lääkehoidon sivuvaikutukset ovat usein esteenä sen tehokkaalle käytölle.

Mikäli lääkehoito ei tuota toivottua tulosta, joudutaan turvautumaan leikkaushoitoon. Colitis ulcerosan leikkaushoidossa poistetaan usein koko paksusuoli. Vaikka ohutsuolen loppuosasta voidaan tehdä eräänlainen korvaava pussi, se ei täysin voi korvata poistettua paksusuolta. Lisäksi leikkaukseen liittyy aina riskejä, ja esimerkiksi ohutsuolesta tehty J-pussi voi tulehtua. Joskus pussin tekeminen ei onnistu, jolloin joudutaan turvautumaan pysyvään avanteeseen. Leikkauksen jälkeen voi tulla komplikaatioita, kuten erilaisia tulehduksia. Pidätyskyky säilyy ennallaan noin 80 % potilaista, mutta muutamilla esiintyy tuhrimista, ja he joutuvat turvautumaan esimerkiksi aikuisten vaippoihin. Colitis ulcerosaa sairastavista 5–10 % leikataan ensimmäisen vuoden aikana, ja kaikkiaan noin kolmannes leikataan jossain vaiheessa. Crohnin taudissa leikataan yleensä vain tulehtunut osa, mikä käytännössä tarkoittaa, että suolesta otetaan pätkä pois. Noin 90 % Crohnin tautia sairastavista joutuu leikkaukseen, ja useat heistäkin vielä uusintaleikkaukseen.

Koska leikkaushoito on varsin radikaali toimenpide, on ymmärrettävää, että siihen turvaudutaan vasta viimeisenä mahdollisuutena. Niinpä onkin ymmärrettävää, että potilaat etsivät hoitokeinoja myös muualta kuin perinteisen lääkehoidon alueelta. Eräs tällainen hoitomuoto on otsoniterapia, jota on viime vuosian käytetty menestyksellisesti varsinkin Italiassa. Otsoniterapian käyttöä voidaan perustella monin tavoin. Se säätelee immuniteettiä ja tehostaa solujen uusiutumista ja haavojen paranemista. Lisäksi otsoni on oikein annosteltuna sivuvaikutukseton ja sen käytöllä voidaan usein lievittää tai jopa eliminoida lääkehoidon sivuvaikutuksia.

Otsonin käyttö tulehduksellisten suolistotautien hoidossa ei ole mikään uusi keksintö. Berliiniläinen lääkäri Albert Wolff raportoi jo vuonna 1915 johtaneensa otsonikaasua erään potilaan peräsuolen haisevaan leikkausavanteeseen sillä seurauksella että sen haju katosi välittömästi. Colitis ulcerosan hoidossa ensimmäisen raportti lienee vuodelta 1947. Tuolloin argentiinalaiset lääkärit (Zorraquin & Zorraquin 1947) raportoivat useiden vatsakalvonsisäisten tulehdustautien menestyksellisistä hoidoista otsonilla. Heidän raportissaan oli kertomukset kahdesta colitis ulcerosaa sairastavasta potilaasta. Toista hoidettiin injektoimalla otsonikaasua vatsakalvon sisään. Suuret 100-400 ml injektiot vaikuttivat tehokkaasti, ja potilaan oireet katosivat nopeasti. Toinen – 40-vuotias naispotilas – oli vuosikausia kärsinyt taudistaan. Hänelle annettiin otsonia peräsuoleen yhteensä 10 hoitokertaa, jonka jälkeen oireet vähenivät radikaalisti, ja nainen saattoi jatkaa normaalia elämää.

Näiden historiallisten artikkelien raportointi on puutteellista. Tutkimusmenetelmät eivät olleet nykypäivän tasalla, potilaiden jälkiseuranta oli puutteellista ja siitä kerrottiin vain ylimalkaisesti. Lisäksi yksittäispotilaiden tuloksia ei voi yleistää koskemaan suurempaa potilasjoukkoa. Niinpä vanhimmilla raporteilla onkin lähinnä vain historiallista arvoa.

Onneksi uudempia ja laajempia tutkimuksia on sittemmin ilmestynyt muutamia. Italialainen lääkäri C. M. D’ambrosio raportoi vuonna 2002 artikkelissaan hoitotuloksista 30 potilaastaan, joilla oli joko colitis ulcerosa tain Crohnin tauti. Yleisesti ottaen hänen potilaidensa sairaudet olivat kroonisessa tilassa. Potilaat olivat usein etsineet hoitoa useilta lääkäreiltä ennen saapumistaan otsoniklinikalle. Heidän ikänsä vaihteli 22-76 vuoden välillä keski-iän ollessa 33,4 vuotta, keskimäärin he olivat sairastaneet 2,4 vuotta. Perinteinen lääkehoito ei ollut auttanut heitä, tai he eivät voineet kestää sen aiheuttamia sivuvaikutuksia. Muutamat potilaat olivat kuulleet otsoniterapiasta jo taudin alkuvaiheessa, joten kaikilla tauti ei ollut pitkällä. Mikäli potilas oli lääkehoidossa (lähinnä salatsosulfapyrimiidi, sen johdannaiset tai steroidit), otsonihoitoja annettiin aluksi lääkehoidon ohessa vähentäen lääkitystä asteittain hoidon edistyessä. Mikäli potilas ei ollut lääkehoidossa, hän sai koko hoitojakson ajan yksinomaan otsoniterapiaa. Poikkeuksena olivat muutamat potilaat, joilla aggressiivinen tulehdus ja ripuli piti saada aisoihin ennen kuin otsonia voitiin kunnolla edes annostella. Lisäksi potilaille saatettiin antaa esimerkiksi rautaa suonensisäisenä tiputuksena, mikäli verinen ripuli oli aiheuttanut raudan puutetta.

Ennen otsoniterapian aloittamista potilaiden taudinkuva analysoitiin mahdollisimman tarkasti.  Heiltä kysyttiin taudin kesto, tutkittiin maksan ja munuaisten toimintaa sekä erilaisia tulehdusarvoja verestä. Kolposkooppisilla tutkimuksilla käytiin läpi myös suolistossa olevat vauriot. Itse otsoni annosteltiin peräsuolen otsonikaasutuksena johtamalla otsonia hitaasti katetrin avulla peräsuoleen. Ensimmäisellä kerralla annosteltiin 150-200 ml kaasua, jonka pitoisuus oli 60-70 mg/l. Tilavuutta nostettiin asteittain ja viidennellä kerralla kahden viikon kuluttua tilavuus on jo 400 ml pitoisuuden ollessa noin 50 mg/l. Tämän jälkeen hoitoja annettiin kahdesti viikossa viiden viikon ajan ja sen jälkeen kerran viikossa 10 viikon ajan. Lopuksi potilas sai vielä kuusi hoitoa 10 päivän välein, eli yhteensä 30 hoidon kuurin.

Otsonikaasua puristetaan katetrin avulla potilaan peräsuoleenKuva 1. Otsonikaasua puristetaan katetrin avulla potilaan peräsuoleen. Kuva otettu Nizhny Novgorodissa kesällä 2007, eikä se liity artikkelin tutkimuksiin.

Tulokset olivat erittäin positiivisia, ja endoskoopin avulla tehdyssä tarkastuksessa 50 %:lla potilaista suoliston havaittiin normalisoituneen.  30 potilaasta, jotka saivat lääkehoitoa, 15 saattoi lopettaa sen kokonaan ja 11 saattoi vähentää sitä. Ainoastaan neljään potilaaseen (13 % kaikista) hoito ei tehonnut., ja heidät ohjattiin leikkaushoitoon. Näistäkin potilaista yksi oli iäkäs mies, jonka Crohnin tauti oli uusiutunut useita kertoja. Toinen oli vakavista mielenterveysongelmista kärsinyt mies. Kolmannella havaittiin syöpäkasvustoa, joten on ymmärrettävää, että riskien välttämiseksi tällainen suoli halutaan leikata. Viimeinen oli 38-vuotias rouva, jonka paksusuoli oli niin huonossa kunnossa, että se piti poistaa täysin.

Samassa lehdessä oli myös toinenkin tohtori D’ambrosion tutkimus (D’ambrosio 2002b), jossa hän oli analysoinut CD4/CD8 lynfosyyttien sekä IgA ja IgG immunoglobuliinien määriä ja keskinäisiä suhteita. Tätä immunologiaa en käsittele kovinkaan tarkasti, mutta totean lyhyesti keskeiset muutokset: Yleensä terveessä suolessa CD8-lymfosyyttejä on enemmän CD4-lymfosyytteihin verrattuna. Samoin IgA immunoglobuliinia on enemmän IgG:hen verrattuna. Kroonisen tulehduksellisen suolistosairauden aikana nämä suhteet yleensä vääristyvät ja muutokset edesauttavat tulehdusta. D’ambrosio tutki kaikkiaan 86 koepalaa, ja hän havaitsi immunologisten muutosten normalisoituneen otsoniterapiakuurin jälkeen.

Lupaavista tuloksista huolimatta näitä tutkimuksia on myös kritisoitu. Sienan yliopiston professori Velio Bocci (2005, 158-159) pitää käytettyä jopa 70 mg/l aloituspitoisuutta hyvin korkeana, ja itse olen asiasta samaa mieltä. Boccin mukaan suurilla pitoisuuksilla saadaan verenvuotoa tyrehdytettyä, mutta samalla voi tulla soluvaurioita. Lisäksi otsoni saattaa suurissa pitoisuuksissa olla mutageeninen. (Mutageeninen = mutaatiota aiheuttava. Yleensä mutageeniset aineet ovat myös karsinogeenisia eli syöpää aiheuttavia). Teoriassa liian suuret pitoisuudet voivat olla siis haitallisiakin, vaikka mistään oleellisista haitoista ei löydy raporttia tieteellisestä kirjallisuudesta, silloin kun otsonia on annosteltu suoleen. Bocci itse ehdottaa aloittamista pienellä pitoisuudella nostaen sitä asteittain lähtien 3 mg/l pitoisuudesta nostaen sen neljän viikon aikana 35 mg/l:aan. Samalla hoitoja annettaisiin kolmesti viikossa. Myös Venäjällä peräsuolihuuhteluissa käytetään selvästi pienempiä pitoisuuksia (yleensä 5-10 mg/l), ja tulokset ovat vastaavia kuin suurillakin pitoisuuksilla. Itse en kuitenkaan ole löytänyt yhtään venäläisten tutkimusta, joka käsittelisi juuri colitis ulcerosaa tai Crohnin tautia.

Muita tutkimuksia on silti tehty. Kuubalainen tutkimusryhmä (Hernández ym. 2004) esitteli tuloksiaan Neljännessä kansainvälisessä otsonin sovellutuksia käsittelevässä symposiumissa Havannassa 2004. Valitettavasti heidän tutkimuksestaa ei liene saatavilla muuta kuin suppea symposiumissa esitetty tiivistelmä, jonka käännän ohessa seuraavasti:

Me raportoimme alustavista tuloksista colitis ulcerosan ja Crohnin taudin hoidosta käyttäen otsoniterapiaa suolensisäisesti ja lihaksensisäisesti annosteltuna. Tärkeimpänä päämääränä oli muodostaa kuva otsonin toiminnasta näissä taudeissa. Hoidoissa käytettiin Kuuban otsonitutkimuskeskuksen OZOMED-laitetta. kymmentä colitis ulcerosaa ja kymmentä crohnin tautia sairastavaa potilasta tutkittiin kahden vuoden ajan. Otsonikaasu annosteltiin 30 hoitokerran hoitojaksoissa, joita suoritettiin kahdesti vuodessa. Otsonipitoisuus oli 30-40 mg/l. Tärkeät merkit ja oireet, kuten limainen ja verinen ripuli, suolistokipu ja niveltulehdus katosivat ensimmäisen hoitovuoden aikana yli 75 %:lta hoidetuista potilaista. Potilaiden paino kasvoi ja heidän elämänlaatunsa parani.

Näiden lisäksi italialainen professori E. Riva Sanseverino (2004) tutkimusryhmineen raportoi tapauskertomuksen eräästä colitis ulcerosaa sairastaneesta potilaasta, jota hoidettiin otsoniterapialla. Vaikka olen jo saanut käsiini kokotekstin artikkelin, tyydyn tässä tapauksessa liittämään käännöksen englanninkielisestä tutkimustiivistelmästä, joka on jo vuosia ollut nähtävillä sivujen tapauskertomukset-osiossa.

”Tämä tapaushistoriikki käsittelee 45-vuotiasta naista, joka kärsi kroonisesta colitis ulcerosasta . Häntä oli alun perin hoidettu allopaattisilla [perinteisen lääketieteen] lääkkeillä ja sen jälkeen vain holistisella luontaisterapialla. Vaikkakaan mitään tyydyttäviä tuloksia ei saatu ensin mainituilla hoidoilla, jälkimmäinen oli täydellisen menestyksellinen. Kuten tiedetään, peräsuolentulehdus on krooninen tauti, jolle on luonteenomaista tulehdus- ja rappeumavammat suoliston limakalvolla. Vaikkakin sen etiologia on yhä tuntematon, geneettisillä, immunologisilla ja ympäristötekijöillä on uskottu olevan vaikutusta. Vuoden 1997 syyskuusta vuoden 2000 helmikuuhun potilasta hoidettiin eri sairaaloissa ja kotona useilla eri lääkkeillä sisältäen antibiootteja, immunosuppressiivisia, kortisonin johdannaisia ja anti-depressiivisiä aineita. Koska mitään suotuisia positiivisia vaikutuksia ei saatu, hän valitsi luonnollisen holistisen terapian. Teimme hänestä seuraavan kliinisen kuvauksen: 1) haavainen paksusuolentulehdus, jolle oli luonteenomaista 20–30 päivittäistä suolen veristä ripulointia; 2) Vakavaa anemiaa, hemoglobiinin ollessa 5,2 g %; 3) vakavasti epätasa-painoinen nestetila; 4) nivelkipuja useilla alueilla; 5) yskää, johon liittyi runsasta katarria erityisesti yöaikaan; 6) Unihäiriöitä johtuen yskästä ja suolistohäiriöistä; 7) vaihtelevanvahvuista kuumeilua; 8) depressiota johtuen sulkeutumisesta kotiinsa; 9) ei mahdollisuutta työntekoon; 10) virallisen hoidon ja lääkärien antama ennuste tilan täydellisestä toivottomuudesta. Holistinen luontaishoito käsitti kahta erilaista happi-otsoniterapiaa: a) peräsuolihuuhteluna happi-otsoniseoksella, jossa oli matala otsoni-konsentraatio (10–12 mg otsonia 1 millilitrassa happea) 2-3 kertaa viikossa pitkän ajanjakson ajan; b) laajempaa otsoni-autohemoterapiaa lisättynä hemotoksikologisilla lääkkeillä kerran viikossa pitkän ajan-jakson ajan. Vuoden 2000 heinäkuun lopulla potilas päätti lopettaa hoidot koska hän oli terve. Sen jälkeen hän jatkoi hoitoja kerran kuukaudessa heinäkuuhun 2001 asti. Tämän jälkeen mitään hoitoja ei annettu viimeiseen lokakuussa 2003 suoritettuun tarkastukseen mennessä, jossa potilaan terveys todettiin hyväksi.”

Yksittäistapauksilla ei tietenkään voi osoittaa, että sama hoito tehoaisi kaikkiin muihinkin. Silti D’ambrosion tutkimukset, samoin kuin kuubalaistenkin tutkimus antavat ymmärtää, että otsoniterapia joko sellaisenaan tai perinteiseen lääkitykseen yhdistettynä, näyttää olevan tehokas hoitokeino colitis ulcerosaan ja Crohnin tautiin. On syytä huomioida, että tutkimuksissa olleet potilaat olivat pääosin sellaisia, jotka olivat jo käyneet läpi perinteisen lääketieteen vaihtoehdot ilman toivottua hoitotulosta. Jos puolet näistä potilaista pääsee otsoniterapian avulla oireistaan eroon, ja kaikkiaan kohenemista havaitaan selkeällä valtaosalla, otsoniterapiaa voidaan pitää todella merkittävänä hoitomuotona. Ongelmana kuitenkin on julkaistujen tutkimusten puutteellisuus. Kuubalaisesta tutkimuksesta on saatavana pelkkä abstrakti. D’Ambrosion tutkimukset on taas julkaistu italiaksi pienessä julkaisussa, jota ei ole indeksoitu tärkeimpiin tietokantoihin. Näin ollen näitä tutkimuksia ei löydä normaalien tiedonhakumenetelmien avulla. Tutkimukset ovat myös potilasmäärältään suppeita, eikä niitä ole toteutettu satunnaiskontrolloituna tutkimuksena, jolloin otsonia olisi verrattu joko plaseboon tai perinteiseen hoitoon. Niinpä tutkimuksista ei lupaavuudestaan huolimatta voi tehdä varmoja johtopäätöksiä.

Kattavampia tutkimuksia kaivataan ehdottomasti lisää. Otsoniterapia on kuitenkin äärimmäisen halpaa, joten kaupalliset intressit eivät ainakaan saa lääketehtaita niiden sponsoreiksi. Otsoniin itsessään suhtaudutaan epäluuloisesti, joten julkinen tuki tutkimukselle on myös epätodennäköistä ilman hyviä perusteluja. Mielestäni tässä esitetyt tutkimukset ovat riittävä peruste, mutta minä en valitettavasti kuulu niihin päättäjiin, jotka päättävät tukieuroista. Niinpä onkin oletettavaa, että näissä taudeissa otsoniterapia pysyy vaihtoehtoisena hoitomuotona vielä pitkään, eikä sitä näin ollen kustanneta yhteiskunnan varoista. Kärsivällä potilaalla on kaksi vaihtoehtoa: joko odottaa lisätutkimuksia tai kokeilla hoitoa jo nyt, mutta tällöin hoidon joutuu kustantamaan itse. Vaikka suonesisäisiä otsonihoitoja saa Suomessa ainoastaan Jyväskylässä, suolihuuhteluita otsonikaasulla tekee useampikin terapeutti, ja uskoakseni tilanne on paranemaan päin.

Mainitsisin vielä otsonoidun juomaveden käytöstä colitis ulcerosan hoidossa. Otsonoitua juomavettä voi valmistaa kotioloissakin suhteellisen edullisella otsonigeneraattorilla, joka tekee otsonin ilmasta. Järjestin eräälle sukulaiselleni tällaisen laitteen kesällä 2003. Henkilö oli kärsinyt vuosia colitis ulcerosasta, ja pahimmillaan veristä ripulia tuli kymmenenkin kertaa päivässä – joskus enemmänkin. Alettuaan otsonoidun juomaveden juomisen henkilön oireet katosivat täysin vajaassa kuukaudessa. Noin puolen vuoden jälkeen oireet uusiutuivat joksikin aikaa, kun henkilö ei työmatkan vuoksi voinut juoda otsonivettä. Nekin oireet katosivat, eikä sittemmin ole uusiutuneet. Tiesin, että hän oli käyttänyt paljon luontaistuotteita ja muuttanut mm. ruokavaliotaan, joten kaikkea en uskaltanut panna otsonin ansioksi. Olinkin hieman peloissani, kun hän innokkaasti suositteli vastaavaa laitetta eräälle toiselle henkilölle, joka kärsi samasta oireesta. Lopputulos oli kuitenkin vastaava, ja toisellakin oireet katosivat nopeasti. Nykyään tiedän yhteensä neljä henkilöä, jotka ovat saaneet colitis ulcerosan oireettomaksi otsonoidun juomaveden avulla. Tämä ei tarkoita, että otsonoitu vesi auttaisi kaikkiin tapauksiin. En tiedä ketään, joka yrityksestä huolimatta ei olisi saanut apua, mutta se voi johtua siitäkin, etteivät tällaiset ihmiset vaivaudu ottamaan yhteyttä. Mitään kontrolloitua tutkimusta aiheesta ei ole.

Otsonoitu juomavesi ei vaikuta suoraan paksusuolessa. Reaktiivisena ja epästabiilina yhdisteenä otsoni hajoaa tai reagoi jo pohjukkaissuolessa tai viimeistään ohutsuolen alkuosassa. Se synnyttää kuitenkin yhdisteitä, jota edelleen lisäävät soluhengitystä ja säätelevät tulehdusta koko kehossa. Niinpä esimerkiksi suolihuuhteluna annetulla otsonikaasulla voidaan hoitaa vaikkapa jalkojen verenkiertohäiriöitä ja II-tyypin diabetesta (ks. esim. Martinez-Sanchez ym. 2005). Otsonoidun juomaveden avulla saadaan niin ikään otsonin reaktiotuotteita suoliston kautta kehoon. Tässä tapauksessa pohjukkais- ja ohutsuolen kautta. Koska juomaveden otsoni on hajonnut jo paljon ennen kuin se päätyy paksusuoleen, otsonin paikallisia täsmävaikutuksia ei saada pelkän juomaveden avulla. Lisäksi otsonin liukoisuus veteen on rajallinen, joten otsonin kokonaismääräkin on usein huomattavasti pienempi kuin suolihuuhtelussa. Otsonoidun juomaveden valmistus on yksinkertaista ja onnistuu kotikonsteinkin. Siksi sitä voi ottaa huomattavan tiheästi joka useita kertoja päivässä. Näin tulokset voivat olla hyviä. Lupaavista havainnoista huolimatta otsonoitu juomavesi ei korvaa tehokasta suolen otsonikaasutuksena annettavaa täsmähoitoa. Niinpä ainakin itse pyrkisin tehokkaaseen hoitoon, ja hankkisin juomaveden otsonaattorin tukihoidoksi.

 

Viitteet

Bocci, Velio, Ozone: A new medical drug. Springer, Netherlands 2005. Details

D’ambrosio, C.M., Trattamento delle malattie infiammatorie croniche dell’intestino mediante Ossigeno-Ozonoterapia per via rettale. Rivista Italiana di Ossigeno-Ozonoterapia 1: 155-158, 2002. Linked full text PDF

D’ambrosio, C.M., Terapia delle IBD mediante Ozonoterapia per via rettale: Valutazione delle variazioni indotte dall’ozono a livello intestinale. Rivista Italiana di Ossigeno-Ozonoterapia 1: 159-1163, 2002. Linked full text PDF

Hernández, Jorge; Raimundo Llanio & Lilian Avila, Application of ozone therapy in ulcerative colitis. In: Abstracts:  4th International Symposium on Ozone Applications, Ozone Research Center, Havana, Cuba 2004. Link

Martínez-Sánchez, Gregorio; Saeid M. Al-Dalain; Silvia Menéndez; Lamberto Re; Attilia Giuliani; Eduardo Candelario-Jalil; Hector Álvarez; José Ignacio Fernández-Montequin & Olga Sonia León, Therapeutic efficacy of ozone in patients with diabetic foot. European Journal of Pharmacology 523(1-3): 151-161, 2005. Abstract, Full text PDF

Riva Sanseverino, E; P. Castellacci & P. Sotgiu, Effetti positivi della ossigeno-ozonoterapia in rettocolite ulcerosa cronica. Descrizione di un caso. Rivista Italiana di Ossigeno-Ozonoterapia 3: 61-64, 2004. Linked full text PDF

Wolff, Albert, Eine medizinische verwendbarkeit des ozons. Deutsche Medizinische Wochenschrift (1915), 311-312, 1915. Full text PDF

Zorraquin, G. & G. Zorraquin, Simpaticectomías Distónicas Etiopatogénicas, Viscerales, al Ozono y Octozono Intraperitoneal, en Lugar de Simpaticectomías Operatorials. Semana Medica LIV(3): 61-65, 1947.


Strict Standards: call_user_func_array() expects parameter 1 to be a valid callback, non-static method dc_jqaccordion::footer() should not be called statically in /home/otsonite/public_html/wp-includes/plugin.php on line 525