December 4, 2010 - Miika Sallinen

Otsoni-autohemoterapian vaikutus munuaisten toimintaan ja verenvirtaukseen vakavaa kroonista hepatiittia sairastavilla potilailla

Hepatiitti eli maksatulehdus on tavallisesti viruksen aiheuttama krooninen infektiotauti Tavallisimmat hepatiitit ovat A-, B-, ja C-hepatiitti. Vaikka taudit ovat oireiltaan varsin samankaltaisia, niitä aiheuttavat virukset poikkeavat toisistaan varsin huomattavasti. Lisäksi edellä mainitulla viruksilla on vielä erityyppisiä kantoja, jotka poikkeavat toisistaan. Näiden lisäksi on olemassa joukko harvinaisempia hepatiittiviruksia ja hepatiitin voi aiheuttaa myös esimerkiksi runsas alkoholin käyttö tai huumeet.

Hepatiitteja on hoidettu menestyksellisesti erilaisilla systeemisillä otsoniterapioilla. Saksalainen lääkäri Horst Kief on raportoinut hoitaneensa kroonista B-hepatiittia menestyksellisesti jo 1980-luvulla (Kief 1983, 1988). Muista merkittävistä tutkimuksista mainittakoon egyptiläisen professorin Nabil Mawsoufin tutkimukset kroonisen C-hepatiitin hoidosta näille sivuille muutama vuosi sitten. Myöhemmissä jälkitarkastuksissa Mawsoufilla on ollut noista tutkimuksista sekä hyvää että huonoa kerrottavaa. Niistä potilaista, jotka oli todettu PCR-negatiivisiksi, oli tauti myöhemmin uusiutunut noin puolella. Toisaalta niilläkin, joilla tautia ei saatu parannettua PCR-testin perusteella, oli paraneminen muuten huomattavaa, sillä maksan toiminta normalisoitui huomattavasti heilläkin (Mawsouf ym. 2010).

Erityyppisiä hepatiitteja ja niiden oheisoireita on hoidettu otsonilla paljon enemmänkin. Varsinkin Venäjällä on aiheesta tullut jo lukuisia tutkimuksia. Nämä on valitettavasti kirjoitettu ainoastaan venäjäksi, joten niiden analysointi on minulle hyvin työlästä. Vielä hankalampaa on tarkastella kiinalaisten tekemiä kiinaksi julkaistuja tutkimuksia. Yhden sellaisen viite (Jiao ym. 2008) löytyy PubMed-tietokannasta, mutta oletettavasti tutkimuksia on sielläkin tehty paljon enemmän. Kaikissa tähän mennessä julkaistuissa tutkimuksissa on siis ollut huomautettavaa. Ne on julkaistu hyvin vähäpätöisissä tiedejulkaisuissa ja Mawsoufin tutkimuksia lukuun ottamatta muulla kuin englannin kielellä. Niinpä hepatiittia tutkiva tiedeyhteisö ei ole voinut törmätä otsoniterapiaan kuin sattumalta.

Tähän tilanteeseen tuli äskettäin selkeä parannus, kun uusi kiinalaistutkimus julkaistiin Chinese Medical Journal -lehdessä. Vaikka lehti on kiinalainen, se on varsin arvostettu julkaisu ja kirjoitettu englanniksi. Se indeksoidaan tärkeimpiin tietokantoihin ja sen verkkoversio on vapaasti saatavilla internetissä. Koska kyseessä on merkittävä tutkimus, päätin käsitellä sitä tässä kirjoituksessa.

Tutkimus (Gu ym. 2010) suoritettiin Wuxin infektiotauteihin erikoistuneessa sairaalassa Kiinassa vuosien 2006-2009 välisenä aikana. Siinä oli mukana kaikkiaan 85 kroonista vakavaa hepatiittia sairastavaa potilasta. Kaikki potilaat olivat hepatiitti-B -tyyppiä, jotka olivat positiivisia HBs-antigeenitestin tai B-hepattiittiviruksen DNA:n suhteen. Kaikkien potilaiden tauti oli edennyt keskivaikealle asteelle. Heidät jaettiin hoitojen suhteen kahteen eri ryhmään. Otsoniryhmä käsitti 43 potilasta ja kontrolliryhmä 42 potilasta. Ryhmät eivät eronneet olennaisesti toisistaan potilaiden ikäjakauman, sukupuolijakauman tai munuaisten toimintakyvyn suhteen. Myöskin veren plasman reniinin aktiivisuus, aldosteronipitoisuus ja angiotensiini-II -tasot olivat vastaavia. Lisäksi tutkimukseen otettiin verinäytteet 30 terveeltä koehenkilöltä, joista saatuihin viitearvoihin tutkittuja potilaita verrattiin.

Kaikkia potilaita hoidettiin perinteisin menetelmin, jotka käsittivät hepatosyyttien kasvutekijää, glutationia, albumiinia ja Kuhuang-liuosta, joka lienee jonkin lääkkeen kiinalainen kauppanimi. Kaikki lääkitys annettiin suonensisäisenä infuusiona glukoosiliuoksessa. Näiden lisäksi otsoniryhmää hoidettiin otsoni-autohemoterapialla. Potilailta otettiin 100 ml laskimoverta, joka käsiteltiin otsonilla (pitoisuus 35 mg/l) ja infusoitiin takaisin potilaaseen. Hoitoja annettiin joka toinen päivä 20 päivän ajan, eli kaikkiaan kymmenen hoitokertaa.

Potilailta tutkittiin useita biokemiallisia parametreja, jotka liittyivät erityisesti maksan ja munuaisten toimintaan. Näitä olivat protrombiini, albumiini, reniinin aktiivisuus, aldosteronipitoisuus ja angiotensiini-II -tasot. Lisäksi tarkasteltiin munuaisten toimintaa ja siitä ennen kaikkea verenvirtausta.

Otsoniterapialla oli erittäin suotuisia vaikutuksia. Maksan toiminta koheni selvästi, mikä havaittiin alaniini-aminotransferaasin ja seerumin bilirubiinin laskuna sekä seerumin protrombiinin ja bilirubiinin nousuna. Kaikki muutokset olivat tilastollisesti merkittäviä (p<0,01). Plasman reniinin aktiivisuus sekä angiotensiini-II ja aldosteronitasot olivat selvästi koholla ennen hoitojaksoa. Otsoniterapiaa saaneilla arvot putosivat merkittävästi ja lähenivät terveiden viitearvoja. Kontrolliryhmäläisillä ei sen sijaan havaittu merkittävää muutosta. Munuisten verenvirtaus koheni otsoniryhmässä keskimäärin noin neljänneksellä, kun kontrolliryhmässä ei muutosta havaittu.

Munuaisvaurioita tarkasteltiin mittaamalla veren ureasta peräisin olevaa typpeä (BUN). Mikäli urean määrä veressä oli suuri, se tarkoitti munuaisvauriota, sillä silloin urea ei normaalisti erittynyt virtsaan. Otsoniterapiaryhmässä munuaisvaurio kehittyi lopulta kahdelle potilaalle, ja heilläkin toisen BUN-pitoisuus oli “vain” 11,56 mmol/l, kun kontrolliryhmässä munuaisvaurio kehittyi yhdeksälle potilaalle, ja heillä BUN-pitoisuuden keskiarvo oli niinkin suuri kuin 18,15 mmol/l. Tämän seurauksena kaikki yhdeksän munuaisvaurion saanutta kontrolliryhmän potilasta kuoli myöhemmin, mutta kahdesta otsoniryhmäläisestä toinen jäi henkiin. Kaiken kaikkiaan lopullinen eloonjäämisprosentti oli otsoniryhmässä selvästi parempi, sillä 77% potilaista (33/43 tapauksesta) selvisi hengissä, kun kontrolliryhmässä vain 38 % (16/42 tapauksesta). Ero henkiinjäämistenkin kohdalla oli tilastollisesti merkittävä (p<0,01).

Hyvien tulosten lisäksi hoito oli myös turvallista. Mitään ilmeisiä sivuvaikutuksia, kuten pahoinvointia, oksentelua, huimausta, verenpaineen laskua tai hemolyysiä (punasoluhajo) ei havaittu kummassakaan ryhmässä hoitojakson aikana.

Tutkijat pohtivat myös hoidon vaikutusmekanismeja, jotka johtivat näin hyviin tuloksiin. Heidän mukaansa hoitomuoto tehosti veren hapenkuljetusta ja sen vapautumista hemoglobiinista kudoksille. Tällöin aineenvaihdunta ja mikroverenkierto tehostuivat, jolloin kärsivät maksa- ja munuaissolut saivat enemmän happea ja energiaa. Toisaalta tutkijat epäilevät myös vapaiden radikaalien katoavan nopeammin, jolloin hapetusstressistä tulevat vauriot vähenevät. Lisäksi otsoniterapia kohensi myös potilaiden immuniteettiä, jolloin elimistö pystyi paremmin taistelemaan tautia aiheuttavia viruksia vastaan.

Tutkimuksen rajoitteena oli suhteellisen pieni potilasmäärä sekä sokkoutuksen puute. Myöskään maksan läpivirtausta ei mitattu. Niinpä tutkijat ehdottavatkin, että seuraavaksi tarvitaan laaja useissa keskuksissa tehtävä kaksoissokkotutkimus. Omasta mielestänikin nämä alustavat tulokset antavat kyllä täyden syyn tuollaisen tutkimuksen suorittamiseen, mutta eettisesti se voi olla kyseenalaista. Siitä huolimatta pidän jokaista asiaa eteenpäin vievää tutkimusta tervetulleena.

Viitteet

Gu, Xi-bing; Xiao-juan Yang; Hong-ying Zhu; Yue-qin Xu & Xia-ying Liu, Effect of medical ozone therapy on renal blood flow and renal function of patients with chronic severe hepatitis. Chinese Medical Journal 123(18): 2150-2153, 2010. Abstract

Jiao, X. J. & X. Peng, [Clinical Study of Medical ozone therapy in chronic hepatitis B of 20 patients]. Zhonghua Shi Yan He Lin Chuang Bing Du Xue Za Zhi 22(6): 484-485, 2008. [Written in Chinese] Abstract

Kief, H., Studie über Chronische Hepatitis und Ozontherapie. Erfahrungsheilkunde 32(5): 276-283, 1983.

Kief, H., Die Behandlung von Viruserkrankungen mit ozon. Erfahrungsheilkunde 37(7): 438-446, 1988. Abstract

Mawsouf, M. N. & T. T. Tambouli, Ozone  therapy in patients with viral hepatitis C: Ten years experience. Vestnik fizioterapii i kurortologii №5, 119-126, 2010.