April 26, 2005 - Miika Sallinen

Historiallinen katsaus: Otsonihoitoa ensimmäisessä maailmansodassa

Lienee mahdotonta määritellä tarkasti, kuka otsonihoidot oikein alkuaan on keksinyt. Saksalaiset lääkärit Siegfrid Rilling ja Renate Viebahn ovat kirjaklassikossaan The Use of Ozone in Medicine maininneet maanmiehestään, berliiniläisestä lääkäristä, Albert Wolffista, joka hoiti sotilaiden avohaavoja otsonilla jo ensimmäisen maailmansodan aikana. Rilling ja Viebahn esittävät kirjassaan myös alkuperäisviitteitä Wolffin tutkimuksista, ja niinpä niihin on sittemmin viittailtu useissa kirjoissa ja tieteellisissä katsauksissa.

Albert Wolffin osuutta otsonihoitojen pioneerina ei missään tapauksessa sovi vähätellä. Omissa tutkimuksissani olen kuitenkin äskettäin törmännyt artikkeleihin, joissa otsonia on samoihin aikoihin menestyksellisesti käytetty rintaman molemmin puolin. Wolffin lisäksi Britannian kuninkaallisen armeijan lääkintäjoukkojen majuri George Stoker raportoi kahteenkin otteeseen, vuosina 1916 ja 1917 Lancet-lehdessä menestyksellisistä parantumattomien haavojen ja onteloiden hoidosta otsonilla. Yllätykseni oli vielä suurempi, kun löysin ranskalaisen lääkärin Rene Guyotin raportteja hänen kokemuksistaan otsonoidun suolaliuoksen käytöstä sotavammojen hoidossa. Otsoniterapiaa käytettiin siis rintaman molemmin puolin, ja kaikissa tapauksissa tulokset olivat hämmästyttäviä.

Saksalainen Albert Wolff ehti ensimmäisenä raportoimaan menetelmistään. Hän kirjoitti maaliskuussa 1915 Deutsche Medizinische Wochenschrift -lehdessä otsonin käytön perustekniikoista. Hän mainitsee käyttäneensä saksalaisen Siemensin valmistamaa generaattoria., jonka otsonipitoisuus saadaan riittävän suureksi käyttämällä puhdasta happea. Kun hän ohjasi tuota kaasua erään potilaan peräsuolen haisevaan leikkausavanteeseen, sen haju katosi välittömästi. Tämä sai hänet kokeilemaan menetelmää enemmän. Peräsuoleen ohjattuna otsoni toimi hyvin jopa syöpään, ja saman havainnon hän teki myös gynekologisiin sovellutuksiin. Septisissä tulehduksissa otsonin hyödyt olivat ilmeisiä. Sen sijaan nenäontelontulehdusten otsonikäsittelyä Wolff ei suositellut, sillä silloin vahvaa otsonikaasua saattoi liian helposti joutua hengitykseen. Oikeaoppisesti hän suosittelikin pitämään huolta riittävästä ilmanvaihdosta, jottei otsoni aiheuttaisi haittoja hengitykselle.

Ensimmäisessä raportissaan Wolff ei kuitenkaan kertonut tilastotietoja potilaistaan, eikä edes esittänyt mitään tapauskertomuksia. Hänen kattavampi raportti julkaistiin kyllä myöhemmin vuonna 1920 Berliner Klinische Wochenschrift -lehdessä, mutta itse en ole kyseistä julkaisua vielä saanut käsiini.

Kliinisiä tuloksia ei kuitenkaan tarvinnut odottaa pitkään, sillä George Stokerin artikkeli Lancet-lehdessä julkaistiin jo seuraavan vuoden lokakuussa.

“Oheinen taulukoitu todistusaineisto ensimmäisen 21 otsonilla kuningatar Alexandran sotilassairaalassa hoidetun potilaan tuloksista, ei voida pitää minään muuna kuin riittävänä kaikilta näkönannoiltaan, on se sitten humanitaarinen, tieteellinen tai taloudellinen. Tapaukset olivat enimmäkseen niitä, joiden kovertumat ja ontelot olivat reidessä tai sääressä. Ne, jotka ovat nähneet paljon kirurgisia sotavammatapauksia, tietävät kokemuksesta että tällaiset tapaukset ovat sitkeän vastustuskykyisiä hoidoille, ja ovat alttiita pysymään parantumattomina jopa kuukausia tai vuosia.

Hoitomuoto sisälsi vaurioituneiden alueiden otsonikäsittelyjä… Otsonin ominaisuudet, joilla on ihmeellisiä parantavia vaikutuksia, voidaan nykytiedon perusteella esittää seuraavasti:

  1. Se on voimakas stimulantti, joka määrää ja lisää verenvirtausta vammautuneella alueella.
  2. Sen on tuholaismyrkky, joka tuhoaa kaiken vihamielisten mikro-organismien kasvun.
  3. Kuten ranskalainen kemisti Hennocque on osoittanut, sillä on vahva oxyhemoglobiinia muodostava vaikutus.

Otsonia johdetaan haavoittuneille pinnoille tai reikiin ja onteloihin maksimissaan 15 minuuttia tai kunnes pintaan tulee kiiltävä kuorrutus. Otsonilla on erityinen voima paljastaa kuollut luu, ulkoiset roskat, septiset saostumat jne… Nykytietämyksemme otsonin vaikutuksista on vähäinen, mutta toivon että voin myöhemmin tuoda lääketieteellisen yhteisön tietoon lisää riittäviä todisteita viittauksineen sen toiminnasta ja tuloksista.”

Tässä ensimmäisessä artikkelissa oli esitetty 20 kroonista tapausta, jotka kaikki paranivat otsonikäsittelyllä. Reilu puoli vuotta myöhemmin toukokuussa Stoker julkaisi Lancet-lehdessä lisätapauksia vielä 59 potilaasta. Heistä 46 oli jo täydellisesti parantunut. Muutama oli jättänyt hoidot kesken ennen lopullista paranemista ja osan hoito oli julkaisuhetkellä vielä kesken. Ainoastaan neljään potilaaseen hoidot eivät olleet tehonneet. Olen taulukoinut ensimmäiset kymmenen tapausta oheiseen taulukkoon.

Taulukko 1Ensimmäiset lääkintämajuri Stokerin (1916) esittämät potilaat tuloksineen. Myös valtaosalla lopuista 69 potilaasta saatiin vastaavia tuloksia.

Potilas nro. Kuvaus oireista Oireiden aiempi kesto Hoidon kesto Tulos
1 Reisiluunmurtuma, joka on johtanut 1 x 1,5 tuuman kokoiseen ja 1,5 tuuman syvyiseen onteloon. 20 kk. 2 kk. Parantunut
2 Kaksi laajaa 5 x 4 kokoista pintahaavaa kyynärvarsissa. 6 viikkoa 2 kk. Parantunut
3 Kolme avointa onteloa auennut lapaluun takaa. Jokainen 6 tuumaa pitkiä. 9 kk. 2 kk. Parantunut
4 Haava häntäluun päässä 3 kk. 3 viikkoa Parantunut
5 Haava olkapäässä 10 kk. 4 viikkoa Parantunut
6 1,5 tuuman syvyinen ontelo reidessä 12 kk. 7 viikkoa Parantunut
7 Haava jalkapöydässä. 2,5 kk. 3 viikkoa Parantunut
8 2,5 tuuman syvyinen reikä ja ontelo reidessä. 14 kk. 2 kk. Parantunut
9 Kaksi onteloa sääressä. Toinen 8 ja toinen 5 tuumaa pitkä. 8 kk. 1 kk. Parantunut
10 Ontelo sormessa kynnen takana. 3 viikkoa 8 päivää Parantunut

Näiden lisäksi Ranskalaiset lääkärit Réne Guyotin johdolla käyttivät omia otsonihoitomenetelmiään sotavammoihin. Heidän julkaisuissaan on kuitenkin täsmälleen samat ongelmat kuin saksalaisen Albert Wolffin töissäkin. Olen löytänyt niistä ainoastaan suppean esityksen (Guyot & Roques 1916), jossa kuvataan paljon otsonigeneraattorin toimintaa ja menetelmän käyttöä, mutta kliinisistä tuloksista on raportoitu pääosin harvinaisemmassa julkaisussa, jota ei Suomesta löydy.

Guyot kollegoineen hoitivat haavoja isotonisella otsonoidulla suolaliuoksella. Haavat pestiin liuoksella ja niihin käärittiin samaan liuokseen kastellut siteet. Suppeammassakin artikkelissa Gyuot ja Roques mainitsevat hoitaneensa sataa potilasta, joiden haavat olivat pintahaavoja, syviä haavoja, murtumahaavoja, likaisten vaateiden infektoimia haavoja jne. Artikkelin loppun he toteavat kuvaavasti:

Nous avons été frappés par l’action rapidement cicatrisante de ces applications.”

(Suom. Me olimme äimistyneitä näiden sovellutusten nopeista parantavista vaikutuksista).

Rintaman jokaisella puolella havaittiin kutakuinkin samanaikaisesti otsonin käyttökelpoisuus. Vaikka nämä ovatkin ensimmäisiä otsonihoidoista löytämiäni artikkeleita, en yllättyisi, vaikka vieläkin vanhempia joskus tulisi vastaan. Olen törmännyt eräässä tietokantahaussa Journal of Franklin Institute -lehden juttuun otsonista vuodelta 1908, ja ainakin avainsanoissa olivat otsonin jälkeen “therapeutic use”. Kunhan tietokannat vielä laajenevat, voi hyvinkin löytyä vielä tästäkin vanhempia viitteitä.

Loistavista tuloksista huolimatta näiden artikkelien arvo on tieteellisesti jo varsin vähäinen, sillä uudemmista tutkimuksista on saatu jo paljon kattavampaa tietoa. Historiallisesti ne ovat kuitenkin äärimmäisen mielenkiintoisia. Jos jo Ensimmäisessä maailmansodassa saavutettiin tällaisia tuloksia, miksi ihmeessä niitä ei nykyään käytetä, vaikka menetelmät ovat riskittömiä ja nykyään edistyneiden generaattoreiden ansiosta jopa poikkeuksellisen yksinkertaisia? Olisiko vain niin, että tuolloin innovaatioihin suhtauduttiin suopeasti. Nykyään vain lääkevalmistajilla tuntuu olevan oikeus päättää hoitojen menetelmistä, ja kaikki muu leimataan helposti mutta aiheetta pelkäksi puoskaroinniksi.

Huomautus: Näiden artikkelien tekijänoikeudet ovat jo umpeutuneet. Niinpä ne on voitu laillisesti skannata, muuttaa pdf-muotoon ja panna nettiin. Lisätiedosta kiinnostuneet saavat alkuperäisartikkelit klikkaamalla viitteen perässä olevaa linkkiä.

 

Viitteet:

Guyot, René & C. -M. Roques, L’eau de mer isotonique ozonisée pour le pansement des plaies de guerre. Un nouvel ozoneur. Comptes rendus des séances de la Société de biologie et de ses filiales 79: 289-290, 1916. (full text PDF)

Stroker, George, The Surgical Uses of Ozone. Lancet II (Oct. 21): 712, 1916. (full text PDF)

Stroker, George, The Surgical Uses of Ozone. Lancet I (May 26): 797, 1917. (full text PDF)

Wolff, Albert, Eine medizinische verwendbarkeit des ozons. Deutsche Medizinische Wochenschrift (1915), 311-312, 1915. (full text PDF)


Strict Standards: call_user_func_array() expects parameter 1 to be a valid callback, non-static method dc_jqaccordion::footer() should not be called statically in /home/otsonite/public_html/wp-includes/plugin.php on line 525