June 21, 2010 - Miika Sallinen

Psoriasis ja sen hoito erilaisilla otsonipitoisuuksilla

Psoriasis, jolle suomessa käytetään myös psoriaasi tai hilsetystauti nimeä, on krooninen iholla tai nivelissä esiintyvä tulehdussairaus. Sen taudinkuva ja eteneminen ovat hyvin yksilöllisiä. Hilseilevää ihottumaa esiintyy tavallisimmin taiveiholla tai päänahassa. Tauti on krooninen, eikä siihen tunneta tehokasta hoitoa parannuskeinosta puhumattakaan. Valohoidolla ja erilaisilla voiteilla voidaan toki lievittää tulehdusta ja kutittavaa ihottumaa.

Myös otsoniterapiaa on käytetty psoriasiksen hoidossa menestyksellisesti. Jo kirjassani Otsoni- ja vetyperoksidihoidot (Sallinen 2004), käsittelin kahta tutkimusta. Niissä saksalainen lääkäri Horst Kief  oli menestyksellisesti hoitanut psoriasispotilaita suonensisäisellä otsoniterapialla (Kief & Christ 1993) ja toisessa, Kuubassa suoritetussa, tutkimuksessa (Recio del Pino ym. 2004) psoriasis-potilaita oli hoidettu peräsuolihuuhteluna otsonikaasulla. Näitä tutkimuksia ei ole tarkoitus käsitellä tässä sen enempää, mutta kertaan niiden tulokset lyhyesti. Kuubalaistutkimuksessa erityisesti hilseily ja punoitus vähenivät merkittävästi ja kokonaisuudessaan erityisesti naispotilaiden oireet vähenivät peräti 65 %. Tohtori Kiefin tutkimuksessa 41 potilasta sai otsonia. Hoidot olivat sikäli menestyksellisiä, että kuutta lukuun ottamatta kaikilla iho-oireet vähenivät vähintään 30 %. 15 potilaalla ne vähenivät yli 60–90 % ja kahdeksalla yli 90 %. Tässä tutkimuksessa otsoniterapiaa verrattiin fumaarihappoon, jolla tulokset olivat vieläkin parempia. Kyseistä lääkettä ei tiettävästi ole kuitenkaan saatavilla Suomessa.

Aivan äskettäin kirjoitin suomalaisilla otsoniklinikoilla saaduista tuloksista. Toistaiseksi Suomessa on hoidettu kaksi psoriasis-potilasta, joista toinen ei saanut apua ja toinenkin korkeintaan kohtalaista helpotusta. Kommentoin tätä tulosta siten, että vertailevan tutkimuksen mukaan psoriasista pitäisi hoitaa suuremmalla otsonipitoisuudella, jotta saataisiin parhaat tulokset. Olen saman asian maininnut joskus eri esitelmieni yhteydessä. En kuitenkaan ole koskaan käsitellyt tätä tutkimusta, johon kyseisen mielipiteen perustan, ja ajattelin tehdä sen nyt.

Tutkimus (Flori ym. 1996) tehtiin Sienan yliopistossa Italiassa. Se julkaistiin jo vuonna 1996 Acta Toxicologica et Therapeutica -lehdessä. Kyseessä on kuitenkin hyvin pieni julkaisu, jota ei Suomen kirjastoista löydy, ja niinpä minäkin sain artikkelin vasta kolme vuotta sitten. Tutkimus käsitti yhteensä 17 potilasta iältään 19-63 vuotta. Jokainen potilas käytti perinteistä lääkitystä, mikä useimmilla tarkoitti ainakin paikallisia kortisonivoiteita. Potilaiden hoitomuotona oli otsoni-autohemoterapia, jossa potilaalta otettiin 100 ml verta, käsiteltiin antikoagulantilla (sitraatti-fosfaatti) ja infusoitiin takaisin. Viidellä ensimmäisellä potilaalla otsonipitoisuus oli 9,5 µg/ml, ja lopuilla 12 potilaalla 33 µg/ml. Useimmat potilaat saivat noin 30 hoitokertaa, mutta kaksi sai kahdeksan hoitoa ja yksi 11 hoitokertaa. Hoitoja annettiin 2-3 kertaa viikossa 4-10 viikon ajan.

Tulokset olivat havainnollistavia. Viidellä potilaalla, joiden hoidossa käytettiin alhaista 9,5 µg/ml otsonipitoisuutta, tulokset olivat heikkoja. Ainoastaan yhdellä havaittiin lievää paranemista, mutta muuten tuloksia ei tullut. Sen sijaan suuremmalla otsonipitoisuudella hoidetuilla potilailla tulokset olivat selvästi parempia. Kaikkiaan 12 potilaasta kahdella oireet katosivat täysin. Viidellä muulla ne pienenivät vähintään 50 % ja neljällä vähintään 25 %. Ainostaan yhdellä koheneminen jäi alle 25 %:n ja vain hänet luokiteltiin epäonnistuneeksi tapaukseksi.

On todettava, että tutkimus on potilasmäärältään hyvin rajoitettu, joten täysin sitovia johtopäätöksiä siitä ei voi tehdä. Koska alhaista otsonipitoisuutta sai ainoastaan viisi potilasta, on mahdollista – joskin epätodennäköistä – että heidän heikommat tulokset olivat pelkkää sattumaa. Todennäköisempää siis on, että paremmat tulokset tosiaankin vaativat suurempaa pitoisuutta.

Lopuksi teen lyhyen selonteon maailmalla käytettävistä otsonipitoisuuksista. Autohemoterapiassa, injektioissa, suolihuuhteluissa ym. tavallisimmissa otsonihoidoissa käytetään hyvin vaihtelevia pitoisuuksia. Venäjältä lähtenyt koulukunta suosii pitoisuuksia, jotka tyypillisesti ovat 2-10 mg/l, kun länsimainen koulukunta suosii 20-50 mg/l pitoisuuksia, mutta joskus vielä suurempikin. Syynä näin suuriin eroihin ovat tutkimusten lähtökohdat. Lännessä otsonia alettiin kunnolla tutkia vasta 1990-luvulla. Tuolloin professori Velio Boccin työryhmä Italiassa testasi otsonin kykyä tehostaa eri sytokiinien vapautumista verisoluista. Näissä tuloksissa sytokiineja alkoi vapautua vasta yli 20 mg/l pitoisuuksilla, ja Bocci piti sitä terapeuttisten pitoisuuden alarajana (ks. esim. Bocci 1990). Punasoluhajoa eli hemolyysiä alkoi tapahtua, kun pitoisuus ylitti 80 mg/l, joten se määritettiin ylärajaksi. Koska tähän haluttiin tietty turvamarginaali, käytännön ylärajan on ollut noin 60 mg/l (esim. Shinriki ym. 1998).

Venäjällä tutkimus lähti aivan eri suunnasta. Sen sijaan että olisi testattu niitä maksimipitoisuuksia, mitä vaaditaan tiettyihin tapahtumiin veressä. tehtiin yksinkertaisesti eläinkokeita ja kliinisiä tutkimuksia. Lähtökohtana oli määritellä minimaalinen tehokas pitoisuus. Koska otsonin terapeuttisen pitoisuuden vaihteluväli on rajallinen, ei haluttu kerralla aloittaa maksimista, vaan lähdettiin pienestä nostaen sitä vähitellen tarpeen mukaan. Useimmissa tapauksissa ei ollut edes tarvetta nostaa pitoisuutta kovinkaan korkeaksi, ja tämän vuoksi Venäjällä vakiintui paljon alhaisemmat pitoisuudet.

Nykyään nämä koulukunnat ovat lähestyneet toisiaan. Esimerkiksi selkäinjektoita tehdään lännessäkin yleisesti 10-15 mg/l pitoisuuksilla erinomaisin tuloksin. Toisaalta venäläiset ovat havainneet, että tietyissä sairauksissa vaaditaan suurempia pitoisuuksia maksimaalisen hyödyn saamiseen. Näitä tauteja ovat ainakin krooniset virusinfektiot, kuten hepatiitit ja herpes. Italiassa Boccin työryhmä oletti, että otsoni stimuloi immuniteettia juuri sytokiinien välityksellä, ja että se olisi otsoniterapian olennaisin mekanismi. Tämä taas vaatisi vähintään 20 mg/l pitoisuuden. Näin asia ei kuitenkaan ole. Jo paljon pienempi otsonipitoisuus riittää tehostamaan soluhengitystä, aineenvaihduntaa, hapenkuljetusta ja energiantuotantoa solutasolla. Tällöin myös monet suojausmekanismit tehostuvat. Venäläiset olivat oikeassa, että pienet pitoisuudet riittävät, mutta Italialaiset totesivat, että niillä ei kuitenkaan saada kaikkia vaikutuksia, joista voi olla apua tiettyihin tauteihin.

Näin ollen on erittäin järkevää noudattaa venäläisen koulukunnan pitoisuuksia, kuten Suomessa ollaan pääsääntöisesti tehty. Tämän säännön ei kuitenkaan pidä olla sitova, sillä mahdollisesti joissain taudeissa todella vaaditaan selvästi suurempia pitoisuuksia maksimaalisen hyödyn saavuttamiseksi. Yksi esimerkki näyttää edellä käsitellyn tutkimuksen perusteella olevan psoriasis. Samaa suosittelisin tästä eteenpäin myös HIV, herpes sekä B- ja C-hepattiitia sairastaviin potilaisiin.

Epäselvää sen sijaan on, voiko pitoisuuden korvata määrällä. Flori ym. otsonoivat ainoastaan 100 ml verta, kun esimerkiksi suomalaisilla klinikoilla otsonoidaan tavallisesti 200-250 ml verta. Vaikka pitoisuus onkin yleensä maksimissaan 10 mg/l, ei käytetyn otsonin määrä jää paljoakaan alemmaksi. Osa otsonigeneraattoreista on suunniteltu tuottamaan korkeintaan 10 mg/l pitoisuuksia. Tällöin vereen saadaan enemmän otsonia otsonoimalla se kahteen tai vaikka kolmeen kertaan. Tämä vaihtoehto kannattaa pitää mielessä, jos esimerkiksi psoriasiksen hoidossa tulos näyttää muuten jäävän laihaksi.

 

Viitteet

Bocci, Velio & Luana Paulesu, Studies on the biological effects of ozone: 1. Induction of interferon g on human leucocytes. Haematologica 75: 510-515, 1990. Abstract

Flori, M. L.; P. Rubegni; G. d’Ascenzio; E. Stanghellini; L. Andreassi; E. Luzzi & V. Bocci, L’ozono nel trattamento della psoriasi. Acta Toxicologica et Therapeutica 17(2/3): 137-146, 1996.

Kief, H. & H. W. Christ, Psoriasis-Therapie mit AHIT. Erfahrungsheilkunde 42(9): 449-453, 1993. Abstract

Recio, Eulalia; Magali Rodriguez; Christina Harrys; Iraida Cuesta; Yolanda Mapolón & José Luis Rodriguez, Application of ozone therapy in patients with psoriasis. In: Abstracts: 4th International Symposium on Ozone Applications, Ozone Research Center, Havana, Cuba 2004.

Sallinen, Miika, Otsoni- ja vetyperoksidihoidot: Tuntematonta lääketiedettä. Pärnu 2004.

Shinriki, N.; T. Suzuki; K. Takama: K. Fukunaga; S. Ohgiya; K. Kubota & T. Miura, Susceptibilities of plasma antioxidants and erythrocyte constituents to low levels of ozone. Haematologia 29: 229–239, 1998. Abstract


Strict Standards: call_user_func_array() expects parameter 1 to be a valid callback, non-static method dc_jqaccordion::footer() should not be called statically in /home/otsonite/public_html/wp-includes/plugin.php on line 525